»Mutta rakas täti — saanko olla avomielinen?»
»Ole aina, lapseni.»
»Ei minulla ole niinkään suurta halua tavata petettyä, kaikesta päättäen hyvin vihastunutta miestäni. Hän on rikas ja matkustelee maita ja meriä, mikä aina on ollutkin hänen hartain toivonsa, ja luultavasti hän on onnellinen. Hän ehkä rakastaa vapautta, ja kukapa tietää, tahtoisiko hän vielä kerran uhrautua minun takiani?…»
»Joutavia — hän olisi liiankin onnellinen saadessaan sinut takaisin.
Mutta sinä itse — etkö enää rakastakaan häntä?»
»Minä — minä en tiedä», sanoi Hanna huoaten. »Minä pidän hänestä kylläkin — mutta — me emme ymmärrä toisiamme.»
»Se on suuri onnettomuus. Mutta tässä eivät auta saarnat; meidän täytyy odottaa. Sinä esiinnyt edeskinpäin veljentyttärenäni. Anna tukkasi vaan olla mustana, se sopii sinulle erinomaisesti, eikä kukaan sinua tunne — ei edes miehesikään, jos me joskus vielä tapaamme hänet.»
Hanna oli tyytyväinen. Hän viihtyi vanhan ystävättärensä parissa hyvin eikä toistaiseksi muuta toivonutkaan kuin saada viettää elämänsä tässä rauhallisessa kodissa uutena ihmisenä, toisella nimellä, ulkomuodoltaan muuttuneena, olematta missään tekemisissä karanneen ja panetellun Hanna Ballmannin kanssa.
Eräänä päivänä Mrs. Edgecombe ilmoitti saaneensa kylliksi matkustamisesta ja aikovansa panna täytäntöön tuumansa asettua asumaan Saksaan.
»Otahan paperia ja lyijykynä, Hanna», sanoi hän. »Me teemme nyt valmiiksi suunnitelmamme ja laskelmamme. Siitä tuleekin jättiläistyö, jota saat ihmetellä.»
Molemmat naiset istuivat »Westendhall»-hotellin seurusteluhuoneessa.
Noin kaksi kuukautta oli kulunut heidän saapumisestaan Frankfurtiin.
Viimeinen tiedonanto New-Yorkista oli ollut: »Tiedustelut toistaiseksi
tuloksettomia; niitä jatketaan innokkaasti.»