Hanna odotti suurella jännityksellä suojelijattarensa saapumista. Mitä kerrottavaa hänellä olisi vanhasta ystävättärestä? Ehkä hänen siellä-olonsa tulisi sittenkin tunnetuksi — ehkä molemmat naiset saapuisivat yhdessä…
Mutta Mrs. Edgecombe tuli yksin.
»Hanna, lapseni, kyllä me lähdemme vielä tänä iltana tästä inhottavasta kaupungista. Miestäsi saamme etsiä ensi kädessä Frankfurtista.»
»Frankfurtista?» sanoi Hanna hämmästyneenä. »Ja kummitäti? Hän kai on minulle vielä vihainen? Ja kuitenkin muistan aina, miten rakas ystävä hän oli minulle menneinä aikoina.»
»Niin, niin kauan kuin olit onnellinen ja käyttäydyit moitteettomasti.
Huolettomilla ihmisillä on aina ympärillään pelkkiä hyviä ihmisiä.
Hyvyyden arvon tuntee vasta surujen saapuessa.»
»Mitä hän sanoi? Mistä te puhuitte?»
»Mitä hyödyttäisi toistaa sitä? Tuskin itsekään sitä tiedän. Hän tahtoi tietää, miten sinun oli käynyt, mutta minä en kertonut. Älkäämme enää puhuko kenraalittarestasi; hänen luonaan viettämäni neljännestunti oli kauhea, sillä minun täytyi hillitä itseäni kovasti, etten kiivastuisi. Juna lähtee tunnin kuluttua; kysyin ovenvartialta. Mikään ei pidätä meitä täällä enää. En mistään hinnasta tahtoisi, että kenraalitar saisi tietää, missä asun. Hänen päähänsä voisi nimittäin juolahtaa tulla vastavierailulle tänne, ja silloin hän löytäisi sinut täältä. Paetkaamme! Matkasuunnitelmamme muuttuu taas», jatkoi Mrs. Edgecombe nauraen. »Puolison takaa-ajaminen ja kummitätiä pakeneminen ei ole helpoimmin suoritettavia matkoja!»
XXVIII.
Frankfurtissa, jonne molemmat naiset matkasivat, he saivat sen tiedon, että Ballmann oli nostanut perintönsä ja matkustanut Hampuriin sekä sieltä jatkanut matkaansa Amerikkaan lähtevässä laivassa. Sinne saakka he eivät halunneet häntä seurata saamatta tarkempia tietoja. Mrs. Edgecombe jätti sentakia erään asianajajan toimeksi jatkaa tiedusteluja. Laivan nimi saatiin pian selville, mutta jo New-Yorkissa, jossa hän astui maihin, hukkuivat kaikki jäljet. Minne mahtoi tämä vieras matkailija mennä tuossa jättiläiskaupungissa? — Kukaan ei tiennyt sitä. Saksalaisesta konsulivirastosta, poliisilaitoksesta, useista hotelleista kyseltiin, mutta turhaan, joten Mrs. Edgecomben lähettiläällä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää tiedustelujen jatkaminen amerikkalaiselle virkaveljelleen, jonka tuli vähänväliä lähettää tietoja, olivatko hänen yrityksensä onnistuneet tai oliko hän sattuman kautta saanut joitakin tietoja Ewald Ballmannin oleskelupaikasta.
»Maapallo on niin pieni ja pyöreä, joten me kyllä vielä joskus tapaamme pakolaisen», sanoi Mrs. Edgecombe lohduttaen Hannaa.