»Kreivi Edelberg tosin kuoli samana päivänä, kun Hanna saapui Wieniin, mutta hän oli kauan osoittanut hänelle ihastustaan, ja Hanna oli korviaan myöten rakastunut.»
»Mutta silloinhan hän oli teidän suojeluksessanne, rouva von Orfalvy.»
Kenraalitar puri huultaan.
»Hyvä Jumala, minä uskon kaikista pelkkää hyvää!» sanoi hän. »Semmoiset asiat eivät juolahda minun päähänikään, kun en siveettömyyksiä ajattele. Mutta te ette ole vielä minulle kertonut, mitä nuoresta rouvasta on tullut?»
»Suonette anteeksi, etten sitä sano. Huomaan teidän tuntevan niin vähän myötätuntoa häntä kohtaan, että on aivan turhaa vaivata teitä hänen kohtalonsa kuvaamisella.»
»Päinvastoin se herättäisi mielenkiintoani.»
»Ehkä te olette hiukan utelias. Mutta onnettomat eivät ole uteliaisuuden, vaan myötätunnon tarpeessa. Ja koska ankarat periaatteenne kuolettavat säälin, niin ainakin suojelemme häntä uteliaisuudelta.» — Mrs. Edgecombe nousi. — »Minä pyydän vain anteeksi, että olen häirinnyt, ja kiitän ystävällisestä vastaanotosta ja saaduista tiedoista.»
Kenraalitar nousi myöskin. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Hän oli loukkaantunut vieraan käytöksestä, mutta ei voinut kuitenkaan moittia häntä mistään erikoisesta.
»Ei mitään kiittämistä», sopersi hän; »mielihyvällä olen keskustellut kanssanne.»
Mrs. Edgecombe poistui, mutta kenraalitar oli koko päivän alakuloinen.