»Silloin et myöskään tee laskelmia. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole kerrassaan mitään, tuntevat useinkin ylellisyyden tunnetta, sillä missä he vähimmin odottavat, tuntuu jokainen tilapäinen ansio ylellisyydeltä. Niin ei ole kuitenkaan minun laitani. Minä en ole ainoastaan jokseenkin, vaan — suurienkin vaatimusten mukaan — todellisesti hyvin rikas. Mutta minä tahdon myöskin nauttia tästä rikkaudestani. Tahdon joka päivä iloita siitä, ja siksi me nyt teemme laskelmamme, jossa kaksi kolmasosaa tuloistani varataan odottamattomia menoja varten. Juuri ne tuottavat iloa. Tähän ryhmään kuuluvat tyydytetyt toiveet, hullutukset, korkealentoisten mielitekojen täyttymiset, rohkeimpien päähänpistojen toimeenpano.»
»Ja hyväntekeväisyys — sitä te, jalomielinen lahjoittaja, ette mainitse!»
»Ole huoletta, sen olisin kyllä maininnut, sillä se on suurin iloni. Vuosittainen niin ja niin suurien summien suorittaminen laitoksille on huonoa iloa; mutta itse saada lieventää ihmisten hätää, sellaisten ihmisten, jotka eivät ole sitä odottaneet, saada täyttää hartaasti haluttuja toiveita, yllättää lahjoilla, jotka herättävät ilohuutoja: etkö luule siitä olevan iloa? Ja useimmat rikkaat ihmiset joutuvat sellaisiin tilaisuuksiin, jolloin heidän sydämensä vuotaa verta, kun he eivät voi auttaa, jolloin he sanovat: 'Miten mielellään auttaisin, jos voisin! Mutta he eivät sitä voi; heidän oma elämänsä nielee kaiken omaisuuden, ja siten heiltä puuttuu monta ilonhetkeä. Heillä on monastikin rahahuolia, sillä yksi meno vaatii toisen. Kertomus miehestä, joka joutui perikatoon saadessaan lahjaksi kultakirjaillut tohvelit, ei ole niinkään hullu, kuin miltä se näyttää, sillä tohveleihin ei sopinut hänen vanha yönuttunsa; uusi yönuttu vaati uuden lepotuolin; se taas uuden huonekaluston, mikä taasen vaati hienomman huoneiston j.n.e. Ja mikään näistä menoista ei tuottanut iloa, sillä ne olivat välttämättömiä. Minä aion tehdä aivan päinvastoin: ostan yksinkertaisen talon, johon kelpaavat yksinkertaiset huonekalut, mutta kun minulla on varaa ostaa hienoja huonekaluja, aion huvitella itseäni sillä. Niihin taasen sopisi hieno yönuttu, mutta aion ostaakin kallisarvoisen…»
»Mutta silloinhan ovat kultakirjaillut tohvelit välttämättömät?» keskeytti Hanna.
»Hopeakirjaillut kelpaisivat kylläkin, mutta ollessani säästäväinen taloa ostaessani, voin nyt ostaa kultakirjaillut. Ja nyt, selitettyäni järjestelmäni, voimme alkaa tehdä laskelmia. Kirjoita siis: Tuloja kymmenentuhatta puntaa: se on jotenkin kaksisataatuhatta Saksanmarkkaa.» Hanna hätkähti.
»Sehän on ääretöntä!» huudahti hän. »Silloinhan voi hankkia itselleen linnan, vaunuja ja…»
»Niin, niin, jatka vaan! — hovimestarin, puuteroituja lakeijoja ja ranskalaisen kokin sekä taulukokoelman, tanssiaisia ja — ikävyyksiä jos jonkinlaisia… ja sitten jossain epäonnistuneessa yrityksessä menettää kaiken. Ei, me järjestämme vallan toisella lailla ollaksemme satumaisen rikkaita. Me ostamme pienen, kauniin huvilan, joka edustaa neljäntuhannen Saksanmarkan korkoa. Kirjoita siis: Asunto — neljätuhatta markkaa.»
»Entä sisustus?»
»Sen me hankimme ensi vuoden säästöillä. Sitäpaitsi on minulla Englannissa koko joukko huonekaluja, perhemuistoja, tauluja, taideteoksia ynnä muuta, jotapaitsi meillä on äärettömän paljon matkoilla ostettuja kalleuksia. Niin pian kuin olemme saaneet huvilan, lähetytän tänne kirstut, ja niiden purkaminen tulee olemaan kuin päiväkirjan selailemista. Mutta palatkaamme jälleen menoarvioomme! Kirjoita edelleen: Palveluskunta: kaksi kamarineitsyttä, keittäjätär ja hänelle apulainen, kaksi palvelijaa, kuski.»
»Siis kuitenkin vaunut?» sanoi Hanna.