»Niin, mutta sinun linnassasi tarvittaisiin vaunuja kymmenittäin ynnä kaikenlaisia muitakin ajopelejä sekä paljon hevosia. Minun huvilassani on yhdet vaunut, pari kunnollista hevosta ja ratsuhevonen sinua varten aivan kylliksi.»
»Minua varten? Ratsuhevonen? Miten hauskaa… sitä olen aina toivonut… Miten hyvä te olette!»
»Katsohan nyt, miten paljon iloa yksi ainoa ratsuhevonen saa aikaa ja miten hienolta se näyttää huvilamme puitteissa, kun sinun linnasi tallissa olisi varmaan toistakymmentä englantilaista juoksijaa marmoripilttuissa. Palvelijakuntamme lisääntyy ratsupalvelijalla. Oletko kirjoittanut?»
»Kyllä, mutta nyt kai tulee palkkojen vuoro. Mitenkä korkeiksi ne määrätään? Me kai pidämme Minetten ja teidän englantilaisen Lizzienne?»
»Tietysti sekä Gustavin, nykyisen palvelijamme. Hänestä tehdään
hovimestari ja kamaripalvelija ja hän saa kaksi palvelijaa avukseen.
Entä palkat? Gustav saa kaksisataa markkaa kuukaudessa, Minette saman,
Lizzie sataviisikymmentä, keittäjätär sata…»
Hanna keskeytti kirjoittamisensa.
»Mutta, rakas täti, saanko tehdä yhden muistutuksen: nämä palkat soveltuvat englantilaisiin oloihin, mutta Saksassa ei makseta palvelijoille niin hyvin…»
»Ne ovat minun palkkojani, rakas lapsi, ja osana järjestelmääni. Kuten tulet näkemään, olen seuraava järjestelmääni vallan turhantarkasti. Maksan palvelijoilleni puolta enemmän kuin mitä he pyytävät. Sillä tavoin minulla on kahden palvelijan sijasta yksi, joka tekee työtä kolmen ja iloitsee neljän edestä. Sellainen laskutapa on kylläkin hiukan mutkallista, mutta siitä on paljon hyötyä. Etkö ole huomannut, millä innolla määräykseni toimitetaan?»
»Rehellisesti puhuen, en ole koskaan kuullut teidän vielä antavan määräyksiä. Te sanotte aina näin: 'Gustav, olkaa ystävällinen ja toimittakaa vaunut portaiden eteen', tai 'Lizzie, ole niin kiltti ja pura tuo matkalaukku', tai 'Minette, teetkö minulle palveluksen herättämällä minut huomenna kello kuusi'… ja joka tuotua vesilasia kohti kohtelias 'kiitos', hyvin tehdyn työn jälkeen joitakuita kiittäviä sanoja, ja kun jokin menee hullusti, niin te hymyilette anteeksi antaen. Kuuluuko sekin järjestelmään, täti?»
»Ei, sillä se on niin luonnollista. Minun täytyisi toimia vasten luontoani, ellen kiittäisi, kun minulle jotain tuodaan, ellen lausuisi muutamia ylisteleviä sanoja mielestäni hyvin tehdystä työstä, ellen nauraisi, jos jokin on tehnyt pienen tyhmyyden. Mutta nyt olemme selvillä palvelijoista. Mikä on seuraava osasto?»