»Ewald, sydämestäni kiitän sinua hyvyydestäsi… mutta etkö luule olevan parempi, ettet antaisi minun yksin joutua ihmisten pariin? Se tulee näyttämään heistä kummalliselta. Ja minähän olen sinun vaimosi ja tahdon jakaa kanssasi elämäsi semmoisenaan. Opeta minua löytämään oma elämäni kodissamme, äläkä anna minun vaeltaa omia teitäni.»
»Rakas Hanna, sinulla on niin kummallisia liioiteltuja päähänpistoja», vastasi Ewald ottaen Hannan käden olkapäältään ja kääntyen pois. »Ethän sinä voi alituisesti olla läheisyydessäni; antaessani esimerkiksi tuntejani lukiossa et voi olla vierelläni. Ja minä taas tahtoisin nähdä sinut iloisena ja tyytyväisenä; seuraelämä huvittaa sinua, siksi sinun tulee nauttia siitä. Otat asian aivan yhtä surkeasti, kuin jos lähettäisin sinut pohjoisnaparetkelle tai johonkin muuhun vaaraan, sen sijaan että otat osaa joihinkin viattomiin iltamiin.»
»Etkö luule vaaroja väijyvän seuraelämässäkin?»
»Vaaroja? En tiennyt… Et kai tarkoittane ansoja viritettävän uskollisuutesi tielle? Olipa sekin kummallinen päähänpisto. Mutta siinä suhteessa minä olen aivan levollinen, ja silloin voit kai sinäkin olla.»
VI.
Ewald Ballmann ei itse asiassa ajatellut panevansa nuorta, kaunista vaimoaan alttiiksi vaaroille lähettäessään hänen ilman suojaansa maallisten ilojen pyörteeseen. Hän tunsi, kuten niin monet muut, jotka eivät pitäneet maallista huvittelua muuna kuin mitättömänä ajanhukkana, seuraelämän pintapuolisesti ja piti salonkikeskustelua ainoastaan kuluneiden korulauseiden vaihtamisena ja tanssia musiikin tahdin mukaan hyppimisenä, naamiohuvia pilapukujen näyttelemisenä. Hän ei tiennyt, että Eros on näiden huvien näkymättömänä johtajana. Ewald Ballmannin kaltaisilla miehillä ei ollut aavistustakaan hehkuvista, toisiaan hakevista katseista, viuhkojen takaisista hymyilyistä, aavistetuista ajatuksista, sydänten nopeista lyönneistä, kiemailun ja intohimojen leikistä, valloituksista, vastarinnasta, joka lopulta herpaantuu, — koko tuosta tanssiaisten herkästä rakkaushengestä.
Mutta tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi yhtä tietämätön. Jo tanssisalin kynnyksellä kiehtoo hänet lämmin, rakkautta uhkuva ilma. Valssin sävelissä, valojen hohteessa, hänen omien kukkiensa tuoksussa se väräjää huumaavana. Silloin hänen silmänsä loistavat ilosta, hänen huulensa raottuvat voitolliseen hymyilyyn; kuten tuulen kannattamana liitelee kevyt olento tanssin pyörteissä… ja oven suussa seisova isä tai vanhanpuoleinen aviomies seuraa häntä ylpein mielin ja sanoo:
»Katsokaas, miten hyvin hän tanssii ja miten hauskaa hänellä on. Huomaa sen selvästi, sehän on niin luonnollista, sillä hän on siinä iässä; se on viatonta iloa… Pelaammeko uudelleen!»
Viiden ajoissa aamulla saa whistiin väsynyt, uninen vanha herra pienokaisensa taivutetuksi lähtemään kotiin.
»Oh, miten ikävä ilta!» hän huokaa. »Miten olet nyt huvitellut lapsi?»