»Mutta Jane… sinun kuvauksesi mukaan olin ajatellut miestäsi aivan toisenlaiseksi.»
»Hänhän on, kuten hän itse kertoi, tullut toiseksi ihmiseksi. Siksihän en minäkään häntä tuntenut. Näinä kahdeksana vuotena on hän muuttunut yhtä paljon kuin kaksikymmenvuotias kaksitoistavuotiaaseen verrattuna.»
»Taikka niinkuin sinä itse, rakas Jane, tässä ajassa.»
»Se on totta. Siksi hänkään ei tuntenut minua. Mitä onkaan meistä enää jäljellä? Tuskin mitään. Me tapaamme toisemme kuin kaksi uudestisyntynyttä ihmistä… me tunnemme mieltymystä toisiimme, rakkaus saa meissä vallan… meissä, jotka jo kauan sitten menimme naimisiin keskenämme! Eikö tämä ole kuin satua, täti? Ei, ei, se olisi liian ihanaa. Pelkään, että kun hän saa tietää, kuka olen, hän hylkää minut…»
»Sinun täytyy valloittaa hänet, Jane.»
He puhelivat vielä kauan. Kello oli jo kaksi, kun nämä ystävykset sanoivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin omalle puolelleen.
XXXIV.
Seuraava aika oli Hannalle hyvin onnellinen. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa osaansa kenenkään kanssa. Ballmann oli melkein jokapäiväinen vieras Mrs. Edgecomben talossa. Ratsastusretkiä, ajeluja tehtiin; hän seurasi molempia naisia teatteriin ja konsertteihin tai vietti iltansa heidän salissaan. Hänen mieltymyksensä Hannaan sai yhä intohimoisemman luonteen. Näytti kylläkin alussa siltä, että hän olisi taistellut rakkautta vastaan, mutta antautui viimein sen lumoihin. Hanna kiemaili mitä suurimmalla ihastuksella. Hän pani hänen päänsä pyörälle suloisilla hymyilyillään ja loistavilla katseillaan. Hän saattoi loukkaamatta naisellista ylpeyttään antautua tälle rakkaudelle, jota sitäpaitsi ympäröi salaperäisyyden viehätys, kun Ballmann ei tiennyt hänen olevan hänen vaimonsa.
Mrs. Edgecombe seurasi heidän eriskummallista armasteluaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Hanna uskoi ystävälleen kaikki salaisuutensa, ja tämä luki hänen sydämestään kuin avatusta kirjasta.
»Sinä olet siis onnellinen, Jane?»