»Minusta teidän talonpoikanne tuossa on vaarallinen, sillä se ahdistaa hevostani. Mutta te puhutte siksi paljon tyhmyyksiä, ettei voi tehdä edes kunnollista siirtoa. Mitenkä sitten voisi pelata järjestelmällisesti? No niin, minä muutan tornin ja uhraan hevosen.»

Oliko Ballmann vetänyt Hannan luokseen vai oliko tämä heittäytynyt hänen syliinsä? He eivät sitä tienneet. Hannan pää lepäsi Ewaldin olkaa vasten, ja tämä oli kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Orkesteri soitti Gretchenin ihanaa antaumislaulua.

Shakkipeli oli sillä välin jatkunut. Pelaajat olivat syventyneinä laskelmiinsa; he eivät puhelleet enää, vaan miettivät, miten voisi uhkaavaa tappiota välttää. Shakkipöydän ääressä vallitsi mielenkiinnon hiljaisuus… penkereellä onnen syvä rauha.

XXXV.

Seuraavana päivänä Hanna sai kirjeen. Hän arvasi heti, että se oli Ballmannilta, ja aukaisi nopeasti kuoren. Paperi vapisi hänen kädessään, kun hän luki:

»Rakkain! — tai — niinkuin minä oikeastaan vain saisin sanoa: Arvoisa neiti! Tunnen syyllisyyteni, tunnen rikollisuuteni edessänne. Minun olisi jo heti ensimäisenä päivänä pitänyt sanoa teille jotain, mutta en ole voinut saada sitä huulieni yli, ja nyt nämä rivit kertovat sen teille: Minä olen naimisissa. Minulla ei ollut oikeutta koettaa voittaa sydäntänne, mutta kaipaako rakkaus muuta kuin vastarakkautta? En kuitenkaan tahdo puolustaa itseäni. Aikomukseni on vain teille ilmaista kauan salaamani totuus, nimittäin että olen naimisissa. Ja kuitenkaan ei minulla ole vaimoa eikä kotia. Noin kymmenen vuotta sitten hän jätti minut seuratakseen rakastajaansa. Siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään. En edes tiedä, elääkö hän. Hänen kuvansa on säilynyt mielessäni kuin utukuva… Hän oli kaunis, niin kaunis että hän jonkun verran muistutti teitä, Jane. Tämä yhdennäköisyys ensin hämmästyttikin minua, kun teidät näin. Ja kuitenkin, miten toisenlainen hän oli! En tarkoita niin paljon hänen ulkomuotoansa; ero on teidän sielukkaassa katseessanne, teidän vakavassa ilmeessänne, teidän jalon mielenne heijastuksessa, jota kaikkea minun lapselliselta, kevytmieliseltä vaimoltani puuttui. Katuvaisena odotan tuomiotanne rikoksellisesta vaitiolostani. En voi uskoa, että meidän täytyisi ainiaaksi erota… Täytyy olla keinoja, jotka tekevät meidän yhteenliittymisemme mahdolliseksi. Kuulutanko uskottoman jälkeen? Ehkei hän enää eläkään… ehkä avioero on mahdollinen… tai ehkä rakkautemme on kyllin vahva repimään alas esteet? Miten tulee käymään, Jane? Päättäkää! Elämäni, olemassaoloni lasken — sinun käteesi!

Ewald Ballmann.»

Miten olisi kirjeenkirjoittaja hämmästynytkään, jos hän olisi nähnyt hymyn, joka nousi Hannan huulille hänen lukiessaan kirjettä, joka kirjoittajan mielestä oli antava hänelle kauhean iskun!

»Nyt kai olen pakotettu antamaan itseni ilmi, täti?» sanoi Hanna luettuaan kirjeen ystävälleen. »Minusta on vain hiukan harmillista alentua mustatukkaisesta, 'sielukkaasta' Janesta vaaleakiharaiseksi, kevytmieliseksi Hannaksi…»

»Sitä en tekisi vielä, jos olisin sinun asemassasi. Niin äkkiä tapahtunut naamarin riisuminen saisi hänet pettymään. Minä sitoisin hänet vielä lujemmin… minä koettaisin saada hänet, niin rakastunut kun hän on, ehdottamaan sinulle jotain, joka muistuttaisi sinun pakoasi, sillä silloin… Mutta en oikein itsekään tiedä, mitä sinulle neuvoisin… tämä on niin eriskummallista…»