»Ja minä en ole hitustakaan kateellinen, Scherr. Minä muutan ilomielin juoksijani tänne ja riemuitsen siitä, että maailmassa on auringonpaistetta ja onnea.»
Penkereellä olevat nuoret olivat lähestyneet toisiaan yhä enemmän. Hanna oli kaukaisimmassa nurkkauksessa ja nojasi pylvääseen; Ballmann oli pysähtynyt oven luo ja katseli tätä valkopukuista, kuutamossa seisovaa kaunotarta. Miten mielellään Hanna olisikaan rientänyt hänen luokseen, painanut päänsä hänen povelleen, mutta hän ei tahtonut vielä ilmaista itseänsä. Ewaldin täytyi tunnustaa rakkautensa ensin… ja Hanna tunsi hetken tulleen. Hän ei ajatellut sanoja tai muuta, mutta tunsi suurta, sanomatonta onnea. Ewaldinkin mielen täytti elämänilo. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin…
»Te olette ihmeellinen nainen», sanoi tohtori ja vei esiin torninsa. »Toisten onnea on tavallisesti ikävä nähdä. Tuhannesta tädistä menisi yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän nyt ulos ja sanoisi: 'Tuntuu niin kolealta: sinulla pitäisi olla liina hartioillasi, rakas lapsi.' Ja te lähetätte vain hyvin levollisesti hevosenne peliin.»
»Jane ei ole enää mikään lapsi; sitäpaitsi ei teillä ole aavistustakaan, miten vähän arvoa liinalla on tämmöisessä tapauksessa. Kas niin, nyt teidän täytyy laskea kuningatar liikkeelle.»
Ballmann seisoi Hannan vieressä.
»Mikä ihana ilta!» sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä.
Hanna myönsi. Nyt seurasi hiljaisuuden tuottama lumous, joka on sitä vaarallisempi, kuta kauemmin se kestää, — joka on salaperäisempi kuin kuiskaus, intohimoisempi kuin huuto.
»Minulla ei ole mitään syytä liikuttaa kuningatarta», sanoi tohtori. »Siirränpä tästä tämän talonpojan. Mutta teidän salaperäisiä sanojanne siitä, että liina tässä erikoisessa tapauksessa on tarpeeton, en ymmärrä. Jos kaksi nuorta ihmistä, jotka niin selvästi rakastavat toisiaan, jätetään samppanjapäivällisten jälkeen kahdenkesken penkereelle ja vielä kuutamoisena kesäkuun-iltana…»
»Niin se on vaarallista…»
»Sitä aioin juuri sanoa.»