Samassa pysähtyi ratsastaja portille. Hän hyppäsi hevosen selästä, heitti ohjakset ratsupalvelijalle ja astui sisään. Ratsastaja oli tilusten omistaja. Kreivi Edelberg, joka oli noin kolmenkymmenen ikäinen, oli pitkä ja solakka, itävaltalaisen aatelismiehen perikuva. Huomatessaan vieraat, jotka hänen tullessaan aikoivat vetäytyä pois, hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja meni, ottaen hatun päästään, heidän luokseen.
»Herrasväki kai haluaa nähdä taloani? Älkää antako minun häiritä itseänne.»
Hän viittasi linnanvartiaa opastamaan seuruetta.
Itse hän aikoi poistua, mutta samassa hänen katseensa osui Hannaan. Tämä oli juuri luonut tummat silmänsä häneen, mutta käänsi ne punastuen heti pois. Hanna oli sinä hetkenä hurmaavan kaunis. Kreivi tarkasti häntä yllätettynä… ja Hanna tunsi sen.
»Hyvin mielelläni näytän itse herrasväelle kokoelmani», sanoi hän.
Hanna ymmärsi syyn hänen äkkinäiseen päätökseensä ja katsahti häneen hymyillen. Toiset kumarsivat, mutisten kiitoksiaan. Hanna kiitti kreiviä ainoastaan katseellaan ja se olikin ainoa, minkä tämä huomasi. Samassa oli kreivi jo Hannan vierellä.
»Te saatte nähdä erästä esiäitiäni kuvaavan taulun, jolla on onni olla teidän näköisenne, arvoisa neiti», sanoi hän.
»Ehkä heidän joukossaan on joku Orfalvy», vastasi Hanna.
Tällä nimellä oli hyvä kaiku, ja itse teossa olikin avioliittoja solmittu Edelberg- ja Orfalvy-sukujen jäsenten kesken.
»Olette siis Orfalvy… ehkäpä minun serkkuni?»