Nyt yhtyi kenraalitar keskusteluun. Hän sanoi Hannan olevan nuoren rouvan, syntyisin Orfalvy, eikä neidin, sekä esitti itsensä saman nimen kantajana. Kreivi kumarsi; tuttavuus oli tehty. Sitten kenraalitar esitti seurueen muut jäsenet.
Kreivi suoritti isännänvelvollisuutensa linnassaan mitä suurimmalla rakastettavuudella. Hän oli melkein koko ajan Hannan lähettyvillä, ja Hanna esiintyi edukseen. Hän oli päättänyt valloittaa tämän mieltäkiinnittävän miehen, olisihan se kuitenkin voitto, ja sitten olisi suurenmoista hyljätä tällainen valloitus.
Kun huoneet, kokoelma ja varuskamarit olivat nähdyt, halusi seurue tuhansin kiitoksin palata ravintolaan. Mutta kreivi ei sitä sallinut.
»Tehän olette huvimatkalla», sanoi hän. »Sallikaa minun ottaa siihen osaa 'huvitusmestarina'. Ennen kaikkea syömme nyt aamiaista; kello on kaksitoista. Sitten valjastutan hevoset ja ajamme metsästyslinnaani, jonka asekokoelman luulisin huvittavan herroja; sitten pieni souturetki järvellä ja vasta päivällisen jälkeen, jonka toivon teidän syövän luonani, sallin teidän palata kotiin.»
Kaikki olivat ihastuneet, mutta Hanna tiesi kenen takia kreivi tämän teki. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Tämähän oli jo elämisen arvoista. Päivän ohjelmaa seurattiin uskollisesti, ja kun seurue kello yhdeksän tienoissa sanoi jäähyväiset — kreivi itse auttoi naisia vaunuihin ja puristi intohimoisesti Hannan kättä — oli nuori maailmanmies korviaan myöten rakastunut.
»Tämän viehättävän pikku-rouvan tahdon voittaa», hän ajatteli.
Hanna nojasi vaunun selustaan vaipuen sanomattomaan onnenhuumeeseen.
»Tätä viehättävää miestä tahdon vastustaa», paloi hänen mielessään.
Dori täti, joka istui hänen vieressään, ei voinut kyllin ylistää nuoren linnanherran rakastettavaisuutta sekä kuluneen päivän huveja. Mutta Hanna ei vastannut tähän mitään.
»Suo minun levätä hiukan; minulla on päänsärkyä», sanoi hän tahtoen olla rauhassa ajatuksineen.