Kun hän saapui kotiin, istui Ewald kirjoituspöytänsä edessä.
»Oh, vihdoinkin sinä tulet», sanoi hän. »On jo myöhä… Mennään levolle. No, onko sinulla ollut hauskaa?»
»Oi, kuninkaallisen hauskaa», vastasi Hanna.
VII.
Viikko kului eikä Hanna nähnyt uutta ihailijaansa. Hän ajatteli jo kreivin poistuneen paikkakunnalta koettamatta lähestyä häntä, ja hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei juuri siksi, että olisi tahtonut rohkaista häntä, vaan siksi, että kreivi saattoi hänet niin pian unohtaa… siksi, että päivän kestäneen unen hän oli ehkä yksinään uneksinut. Kaikki tämä loukkasi häntä.
Kahdeksan päivää huviretken jälkeen Hanna istui kummitätinsä kanssa kaupunginpuistossa, jonne joka viikko kaikki kokoontuivat sotilassoittokunnan n.s. kävelykonserttiin. Molemmat naiset olivat sillä haavaa yksin. Kenraalitar tarkasteli ohikulkevien pukuja, ja Hanna istui ajatuksiinsa vaipuneena. Orkesteri soitti Brindisiä Traviatasta.
Äkkiä hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Käytävän päässä hän oli nähnyt kreivin. Tämä tuli, huomattuaan molemmat naiset, nopein askelin heidän luokseen.
Kenraalitar osoitti lähellä olevaa vapaata tuolia, jolle kreivi istuutui.
»Minä matkustin vierailunne jälkeisenä päivänä Edelbergistä», sanoi hän. »Asiani kutsuivat minut takaisin Wieniin; mutta nyt aion viipyä täällä jonkun aikaa.»
Hän silmäili tulisin katsein nuorta rouvaa.