»Ei vielä, me soitamme.»
Kun palvelija oli poistunut ja Ewald uudelleen tahtoi kumartua Hannan puoleen, nosti tämä kätensä estäen eteen ja sanoi:
»Ei, ei. En tahdo suudelmaa, joka ei tarkoittaisi minua yksin.»
»Minä en ymmärrä…»
»Istuudu tähän, Ewald, minua vastapäätä ja anna minun koota ajatuksiani…»
Hän pudisti hymyillen päätään ja istuutui.
»Kuule nyt tarkkaan, mitä minulla on sinulle sanottavana. Minulla on niin paljon, paljon puhumista. Mutta anna minun vielä tehdä sinulle yksi kysymys. Etkö koskaan ajattele vaimoasi? Tai jos niin teet, mitä silloin tunnet?»
»Sinä kai pelkäät, että muisto hänestä voisi häiritsevästi vaikuttaa suhteeseeni sinuun?»
»Älä kysele kysymykseni alkujuurta, vaan vastaa.»
»No hyvä. Sanon sinulle koko totuuden. Vaimoni ajatteleminen on ainoa soraääni onnessani. Siihen sekoittuu kai katumusta…»