»Katumusta… miten niin?»
»Minusta tuntuu, kuin olisin syyllinen… hänen suhteensa. Enkö menetellyt julmasti, kun noin vain ilman muuta ajattelin häntä kuolleeksi, kun en alkanut tiedustella, minne hän oli joutunut, kun en jättänyt kotiani hänelle auki, jos katumus tai hätä olisivat tuoneet hänet jälleen luokseni? Kukapa tietää… Ehkä hän sortui, kun ei löytänyt paluun mahdollisuutta… ehkä hän on kuollut rukoillen anteeksiantoa, enkä minä ollut sitä hänelle antamassa. Sinä olet niin totinen, Jane. Tekeekö tämä sinut levottomaksi? Katsoisitko mieluummin, että kantaisin leppymätöntä vihaa onnetonta kohtaan?»
»En, en, jatka. Sinähän olet antanut minulle sydämesi kokonaan, jakamatonna; anna minun nähdä kaikki, mitä siinä on. Sinä et siis kanna kaunaa uskottomalle?»
»En; minähän juuri tunnustin sinulle, että syytän itseäni armottomuudesta. Nyt se on liian myöhäistä… Minä rakastan toista, ja tätä toista ei kukaan voi ottaa minulta. Mutta tiedätkö, sinun näkemisesi näyttääkin minulle uskottoman vaimoni lievemmässä valossa… Sinä muistutat häntä kuin sisar… Mitä enemmän minä katselen sinua, sitä selvemmin muistan nuo melkein unohtuneet piirteet… sinun äänesikin on kuin kaiku kauan sitten soineista sävelistä…»
»Hän on kuitenkin paljon rikkonut sinua vastaan?»
»Niin, silloin se tuotti minulle sanomatonta tuskaa… mutta voisinko siitä enää olla vihainen? Mitä tuo lapsi raukka sitten teki? Oikeastaan ei mitään pahempaa kuin me nyt. Hän ei rakastanut minua, enkä minäkään rakastanut häntä niinkuin minun olisi pitänyt… mies, jota hän seurasi, antoi kai hänelle oikean rakkauden… Mutta älkäämme puhuko enää hänestä, puhukaamme mieluummin sinusta. Mitä sinä oikeastaan tahdoit sanoa minulle!»
»Minä tahdoin sanoa sinulle, että voidakseni ottaa vastaan rakkautesi täytyy minun tietää sen tarkoittavan yksin minua… vallan yksin…»
»Voitko sitä epäillä?»
»Älä keskeytä minua. Minä tiedän Janen, johon kolme viikkoa sitten tutustuit, saaneen sydämesi… mutta voidakseni olla onnellinen sen omistaessani täytyy sinun tietää, kuka todellisuudessa olen… Niin kauan kuin et tiedä menneisyydestäni, tuntuu minusta, kuin esiintyisin naamarin takana, ikäänkuin sinä et rakastaisi minua, vaan jotain toista, jonka osaa näyttelen… Minä en ole vielä sidottu sinuun… vielä voin palata entisiin oloihini.»
»Mitenkä voit puhua tuolla tavalla! Luuletko minun enää laskevan sinua luotani? Huomenna me matkustamme täältä; muutamien päivien kuluttua nousemme laivan kannelle matkataksemme uuteen maailmaan, jossa perustamme kotimme, jota minä aina tulen suojaamaan..»