»Se ei ole sanottu. Ellet sinä tunnustukseni jälkeen syleile minua niinkuin minä tahdon, lähden minä vielä tänään takaisin Wiesbadeniin… Kukaan ei saa tietoa tästä seikkailusta, ja meillä kummallakin on vapautemme jälleen.»
»Ja tuota voit uskoa, Jane?… Tänä hetkenä voit luulla sen olevan mahdollista?»
»Suoraan sanoen, en sitä pelkää. Mutta sinun täytyy kuunnella minua…»
»Minkä vanhan synnin tahdot tunnustaa minulle? Mitä se hyödyttää, Jane? Minä tunnen sinut ja rakastan sinua sellaisena kuin nyt olet, huolimatta siitä, mimmoinen olet ollut. Paitsi että rakastan sinua niin, että pyytäisin sinua tulemaan omakseni, vaikka olisit rikoksentekijä, minä myös kunnioitan sinua. Sinähän olet menneinä aikoina voinut hairahtua, mutta siitä, mitä nyt tunnet ja ajattelet, on takeena koko olemuksesi. Ja sitäpaitsi maineesi, Jane. Sinä olet kahdeksan vuotta oleskellut samalla paikkakunnalla, enkä ole kenenkään kuullut puhuvan pahaa sinusta… ja äidillinen ystäväsi… eikö sellaisen naisen ystävyys ole takeena arvostasi? Älä nyt huoli kertoa mitään nuoruutesi harha-askeleesta. Minä voin jo tietää, mitä tahdot minulle sanoa: sinähän olet jo viitannut siihen, että olet jättänyt miehesi, jota et rakastanut… varmaankin seurataksesi toista miestä. Älä herätä mustasukkaisuuttani kuvailemalla tätä sammuvaa rakkautta… Hän kai ei sitä ansainnut?… Nyt sinä rakastat minua… ja se on minulle kylliksi. Ja sinä olet rakastava minua aina, sillä minä koetan ansaita sen…»
»Jospa tietäisit, miten hyvää sanasi tekevät minulle! Mutta kuule minua sittenkin. Sinä olet arvannut mitä olen tahtonut tunnustaa sinulle, nimittäin että kymmenen vuotta sitten hylkäsin mieheni heittäytyäkseni toisen syliin…»
»Nyt kiusaa jo tuo pelkkä ajatuskin minua…»
»Mutta minä en koskaan ollut hänen omansa, Ewald. Hän kuoli samana hetkenä, kun minä odotin häntä… Minä vannon sen kaikkein pyhimmän, rakkautemme nimessä… Sinähän uskot minua, kun katselen sinua näin silmiin?»
»Uskon, minä uskon sinua.»
»Ja sinä uskot, että nyt punastun häpeästä? Sinun anteeksiantoasi tarvitsen, mutta en nykyhetkestä, vaan menneestä. Ja minä luulen sinun antavan minulle anteeksi…»
»Rakas, miksi sinä vapiset?… miksi sinä itket?»