»En pelosta, en syyllisyydentunteesta. Kuten äsken vakuutin, en ole kuulunut koskaan kenellekään muulle kuin miehelleni, ja sitä voin viimeiseen hetkeeni saakka vakuuttaa, vaikka seuraisinkin sinua maailman ääriin saakka ja olisin omasi…»
»Mitä sinä puhut?»
»Etkö ymmärrä minua, Ewald? Katsele minua… älä ajattele tukkaani… katsele minua silmiin… etkö sinä tunne minua?»
Hetkisen tuijotti Ewald häneen; sitten hän sulki hänet syliinsä ja huudahti:
»Hanna, oma vaimoni!»
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä, kun Hanna istui miehensä kanssa aamiaispöydässä, hän muisti saamansa kirjeen. Hän nousi ja otti sen matkalaukustaan.
»Ewald, tämä on osoitettu meille molemmille», hän sanoi. »Se on ystävältäni, ja hän pyysi, että me sovintomme jälkeen lukisimme se yhdessä. Me kai olemme sopineet?» hän lisäsi nauraen.
»No noin puolittain», vastasi Ewald leikillisesti.
»Kas niin, lue nyt. Minä seuraan olkasi takaa.»