»Sitä en sano koskaan. Kalleinta minulle on kunniani.»
»Uskokaa minua, Hanna, kun rakastaa, ei koko maailmassa ole mitään 'kalliimpaa kuin rakastettu olento.»
»Onpa kylläkin. Jospa rakastaisinkin, pitäisin aina velvollisuutta kallisarvoisempana.»
»Mutta kun te ette rakasta, ette myöskään voi arvostella sitä asiaa…»
»Kukapa tietää?…»
»Hanna, rakastatko minua?»
Hanna ei vastannut. Kreivi ymmärsi hänen vaitiolonsa, ja he jatkoivat matkaansa ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:
»Minä olen niin sanomattoman, niin äärettömän onnellinen, että se vallan pelottaa minua. En tahdo toivoa mitään muuta kuin sitä, minkä jo olen voittanut, tietoisuutta siitä, että te…»
»Hiljaa!» huudahti Hanna. »Sitä ei koskaan saa lausua.»
»Minä tottelen käskyjänne. Mitä teillä on vielä sanottavaa?»