»Älkää puhuko niin», pyysi hän hiljaa. »Se loukkaa minua…»
Mutta hänen äänensä ei ollut vihainen, ainoastaan kiihtynyt.
Kreivi veti hänet muassaan kauemmaksi.
»Älkäämme pysähtykö! Se voisi herättää huomiota. Miksi minun rakkauteni loukkaisi teitä? Jos te olisitte vapaa, tarjoaisin teille käteni ja nimeni. Te olette ihanin, jumalallisin, hurmaavin nainen, minkä olen tavannut. Elämäni kuuluu teille… kuuluu sinulle… Tee minulle mitä tahdot…»
Ensi kertaa lausuttu »sinä» iski häneen taas kuin salama.
»Kuinka te uskallatte sinutella minua?»
»Hanna, Hanna, älä kiellä sydämesi ääntä! Sinun täytyy tietää, että minun tuntemani rakkaus, sellainen rakkaus on sinun arvoisesi. Sinähän et tunne itseäsi, sinä ihana nainen, jos sinä…»
»Te olette mieletön! Laskekaa minut irti!»
Hanna tahtoi vetää kätensä pois, mutta kreivi ei hellittänyt.
»Hanna, älkää olko minulle vihainen! Jos tahdotte, olen puhumatta rakkaudestani… minä vaikenen siksi, kunnes te itse sanotte: 'Elämä on sentään ihanaa… vie minut pois!'»