Tämän jälkeen hän tapasi usein kreivin. Kreivi toimeenpani juhlia ja huvimatkoja; hän vieraili usein Hannan kummitädin luona; kävelyillä ja teattereissa hän oli aina Hannan vierellä. Ballmannin kodissa hän ei kuitenkaan käynyt, joten pian kaikki puhuivat nuoren, kauniin professorinrouvan huomiota-herättävästä valloituksesta; Ewald yksin ei siitä tiennyt mitään. Hanna vastaanotti kreivin kunnioituksenosoitukset ilontuntein, mutta torjui rohkeasti kaiken tunkeilevaisuuden. Kreivi rakasti häntä; hän ei tosin ollut sitä sanonut… eikä hän saakaan sitä sanoa, ajatteli Hanna… mutta hän tiesi sen kuitenkin. Entä hän itse? Oi, jospa hän olisi ollut vapaa, kuinka hän olisikaan rakastanut tuota miellyttävää, hurmaavaa miestä! Mutta hän oli naimisissa ja — kunniallinen vaimo. Tätä hän toisti itselleen kerran toisensa jälkeen.
Eräs asia olisi hänet voinut pelastaa. Jos hän olisi voinut sanoa miehelleen:
»Sinä suojelijani, parhain ystäväni, anna minun avata sinulle sydämeni… Minua seuraa miehen rakkaus, joka voi syöstä minut turmioon. Koetan vastustaa vaaraa, mutta tunnen sen vetävän minua puoleensa. Auta minua, tee vaara tehottomaksi, suojele minua rakkaudellasi!»
Mies, joka on elänyt maailmassa tai ainakin tutkinut sellaisia kirjoja, joissa maailma kuvastuu, hän tietää vaaran hetkiä olevan kauniitten nuorten naisten elämässä; hän tuntee intohimon, heikkouden ja sydämen ristiriidat ja hän on yhä suuremmalla hellyydellä sulkeva apuatarvitsevan syliinsä ja voimakkaalla käsivarrellaan pidättävä häntä kuiluun syöksymästä. Mutta Ewald Ballmann ei olisi ymmärtänyt vaimoansa, jos hän olisi siten hänelle puhunut, sen Hanna tunsi, ja se saattoi hänet vaikenemaan. Ewald olisi suuttunut ja halveksinut häntä tai sanonut häntä »haaveelliseksi romaanienlukijaksi». Hän olisi yhtä hyvin voinut puhua hänelle unkarinkielellä — jota hän ei ymmärtänyt — kuin kertoa intohimojen lumoista.
Eräänä päivänä tai oikeammin sanoen iltana tuli kauan sanomatta ollut ja kuitenkin jo niin kauan mieliä kalvanut sana sanotuksi.
Oltiin huvimatkalla. Seurue palasi jalkaisin voidakseen paremmin nauttia kuutamoisesta kesäillasta. Edelberg oli tarjonnut Hannalle käsivartensa. He kulkivat hiukan toisista edellä, eikä kukaan voinut kuunnella heidän keskusteluaan.
»Eikö totta, Hanna, te olette tietänyt sen jo kauan», sanoi kreivi äkkiä.
»Mitä minä olen tietänyt jo kauan?»
»Sen että rakastan teitä.»
Hanna tiesi sen kylläkin, mutta tämä ensimäinen julkilausuminen iski häneen kuin salama. Hän pysähtyi, ja hänen käsivartensa vapisi hänen kainalossaan.