»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.
»Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut?» kysyi hän ääneen.
Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje. Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä tyhjässä kodissa.
Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran. Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa. Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!» Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.
Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.
IX.
Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa. Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta. Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!
Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä, yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel Imperialiin… rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli vain jokapäiväinen elämä edessä!
Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin — rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä tulevaisuutensa.
Junailija herätti hänet.