»Saisinko piletin?»
Hanna otti käsineestään pienen keltaisen lipun.
»Olemmeko pian perillä?» kysyi hän.
»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja meni seuraavaan vaunuun.
Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja, ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja, kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä, siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan maailmaan… Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan, milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle… Wien!
Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla vilisi ihmisiä.
Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»
Kantaja kulki hänen jäljessään tuoden hänen matkalaukkuaan.
»Haluatteko vaunut?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Hanna.