Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.
»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään? Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo uusi, tuntematon maailma… en ole niin onneton kuin eilen illalla… minä olen… ei, onnellinen en ole… mutta niin utelias, niin äärettömässä jännityksessä.»
Vaunut pysähtyivät hotellin eteen.
»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan epävarmalla äänellä ovenvartialta.
»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja auttoi nuoren rouvan vaunuista.
»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»
Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen. Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa palatseissa.
Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven sekä sanoi:
»Tässä ovat tilatut huoneet. Haluaako teidän armonne syödä aamiaista?»
Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone, suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.