»Odottavatko vaunut?» hän kysyi.
»Ne ovat valmiit!»
Hotellinpalvelija otti hänen molemmat käsilaukkunsa ja kantoi ne ulko-ovelle. Hanna seurasi. Mutta miten erilaiset olivatkaan ne tunteet, jotka liikkuivat hänen mielessään hänen nyt astuessaan alas noita leveitä, ruhtinaallisia portaita, miten toisenlaiset ne, jotka hänen sydäntään sykähyttivät eilen hänen noustessaan huoneisiinsa!
Hän istuutui vaunuihin.
»Minne ajetaan?» kysyi ovenvartija.
»Pohjoiselle asemalle.» Sieltä hän tahtoi kadota jäljettömiin.
Siten hän ajoi toisen kerran samoja vilkasliikkeisiä katuja. Eilen hän surkutteli noita edestakaisin kiiruhtavia työmuurahaisia, jotka olivat niin työssään kiinni, etteivät muuta ennättäneet ajatellakaan, ja tänään hän kadehti heidän huolettomuuttaan ja elämänhaluaan. Eikä heidän joukossaan ollut yhtäkään, joka olisi voinut arvata hänen kurjuutensa! Tuollaisessa yksinäisyydessä keskellä suurkaupungin humua on jotain kauheata.
Vaunut pysähtyivät asemalle. Kantaja käänsi alas astuinlaudan ja otti hänen laukkunsa. Hanna maksoi kyydin ja meni asemasillalle. Täälläkin aaltoili välinpitämättömiä ihmisjoukkoja. Kaikki tuntui hänestä käsittämättömältä. Hanna molempine käsilaukkuineen oli pieni aalto ihmismeressä. Kukaan ei kysynyt, mistä hän tuli tai minne meni. Jokaisella oli kylliksi omassa itsessään. »Onko sinulla laukkuni?» — »Sano terveisiä sedälle.» — »Siis kirjoitat heti perille saavuttuasi.» — »Missä on kantajamme?» — »Berliiniin menevä pikajuna kai yhdistetään tähän.» — »Onnea matkalle.» Tällaista Hanna kuuli ympärillään.
Vihdoinkin puhutteli häntä eräs nuori herra: »Matkustatteko yksin, kaunis lapsi?» Hanna kääntyi pois vastaamatta. Hän meni odotussaliin ja istuutui nurkkaan. Kantaja tuli hänen luokseen kysyen:
»Onko armollinen rouva jo ostanut piletin? Ensimäinen soitto kilahti.»