»En, en matkusta tässä junassa. Odotan erästä henkilöä tulevalla.»
Eräs rautatievirkailija avasi lasiovet:
»Paikoillenne, hyvä herrasväki — Brünn, Prag…»
Ihmiset kiiruhtivat ulko-ovelle, Hanna jäi yksin paikoilleen. Sinä hetkenä hän ei ajatellut onnettomuuttaan; hänellä oli täysi työ näytellä osaansa. Mitä hyödyttivät hänen aikeensa viedä palvelijat, ajurit ja kantajat väärille poluille. Kuten karannut rikoksentekijä hän koetti lakaista umpeen jäljet. Hänen järkensä oli jo niin uupunut, ettei siihen mahtunut muuta kuin yksi ajatus: olla yksin, tuntemattomana. Ikäänkuin hän ei nyt jo olisi ollut kyllin yksin ja huomaamattomana.
Odotettuaan junan tuloa hän meni ihmistulvassa kadulle ottaen ajurin.
»Ajakaa jonnekin esikaupungin hotelliin, johonkin yksinkertaiseen ja halpaan.»
»Ehkäpä 'Kultaiseen omenaan'?» ehdotti kuski.
Hanna suostui. Äkkiä hän sai tuuman.
»Tiedättekö missä Edelbergien palatsi on?»
»Kreivi Edelbergin? Hänen, joka kuoli tapaturmaisesti eilen?»