Hän lähti tänään ulos ensi kerran senjälkeen kuin oli huoneeseen muuttanut. Kevein askelin hän kiiruhti kapeita portaita alas, ohi avoimen ravintolahuoneen oven, josta häntä vastaan tuoksahti lautasten kolina ja ruuanhaju, sekä jatkoi matkaansa portin kautta kadulle.
Oli kaunis, aurinkoinen syksyaamu. Katu, jonka varrella »Kultainen omena» sijaitsi, oli todellinen esikaupungin katu mataline taloineen, muutamine puoteineen, vähine liikkeineen. Siellä täällä näki jonkun palvelustytön kori käsivarrella tai jonkun työläisen nahkaesiliinoineen — joitakuita työkärryjä sekä pieniä, koirien vetämiä maitorattaita. Jos Hanna nyt olisi astunut ulos Ring-kadun varrella olevasta hotellista, olisi hän ollut paljon masentuneempi. Hän olisi häntä ympäröivässä loistossa, jota hän tuskin oli ehtinyt tuntea ja jonka oli heti saanut jättää, ollut paljon yksinäisempi, joten hänen surkeutensa olisi tuntunut kaksin verroin raskaammalta kantaa. Mutta tässä jokapäiväisessä, köyhässä seudussa hän tunsi omaavansa suunnattoman elämänhalun. Hänhän oli kaunis, monipuolisesti kehittynyt ja hieno; hän tuli varmaankin lukemaan mielenkiintoisempia lukuja elämän kirjasta kuin ne, jotka esiintyivät yksinkertaisina vihanneksenmyyjinä.
Hanna kuljeskeli kauan kaduilla. Hän oli aivan oudossa kaupunginosassa ja meni minne sattui, sillä kaikki kadut olivat toistensa kaltaisia. Hän etsi jotain jalokivipuotia, mutta ei löytänyt. Vihdoin hän saapui eräälle pikkukadulle, jossa molemmilla puolilla oli ainakin kuusi rihkamakauppaa vierekkäin. Hanna oli tullut n.s. »Tandelmarktille». Erään puodin näyttelyikkunoissa hän huomasi vanhojen pronssikynttilänjalkojen, taulunkehyksien, vanhanaikuisten kellojen y.m. joukossa muutamia koruja.
Hanna astui sisään. Hän halusi tarjota medaljonkiaan uteliaisuudesta, saadakseen tietää sen hinnan. Missään tapauksessa hän ei aikonut myydä sitä, ennenkuin myöskin oikea jalokivikauppias olisi sen arvioinut. Hän oli — huolimatta kokemattomuudestaan sellaisissa asioissa — varma siitä, että tällaisessa sekatavarakaupassa se arvioitaisiin vallan liian huokeaksi.
Puodin omistaja, joka työskenteli puodin toisessa päässä, raivasi itselleen tietä kaikenlaisten huonekalujen seassa.
»Miten voin palvella teitä? Mitä te haluatte, armollinen rouva?»
»En mitään, kiitän — en tahdo ostaa mitään. Päinvastoin — tahtoisin myydä tämän», ja otti medaljongin taskustaan.
Mies otti sen käteensä ja käänteli sitä edestakaisin niin, että auringonsäteet tanssivat sateenkaaren värisinä hehkutanssiaan kivissä. Kauppias katsahti Hannaan.
»Paljonko tämä maksaa?»
»En tiedä…» vastasi hän empien, »paljonko te tarjoatte?»