Milloin kuolemaantuomitulla on armahdusoikeus omissa käsissään, pannaan tuomiota harvoin täytäntöön. Ainoastaan ensi tuskan katkerampana hetkenä voi ihmisellä olla mielipuolisuutta muistuttava voima riistää henki itseltään. Ehkäpä Hannakin, jos hänellä olisi ollut myrkkyä saadessaan Hotel Imperialissa tietää kamalan surusanoman, olisi käyttänyt sitä; mutta kun hän oli siirtänyt ratkaisevan askeleen muutamia päiviä tuonnemmaksi, kävi hänelle samoin kuin samoissa olosuhteissa kaikille muillekin, jotka anovat itseltään ja saavat armahduksen. Kuolemaan on aina aikaa, ja elämällä, kovimmissakin kohtaloissa, on arvaamaton arvonsa.
Hän vietti siten muutamia päiviä vuoroin suunnattomasti surren, vuoroin lepoa saaden, milloin jäähyväiskirjeitään kirjoittaen, milloin miettien aseen ostoa. Ja sillä välin oli hetkiä, jolloin hän ei ajatellut mitään, jollei juuri elämisen mahdollisuutta, jolloin hänestä oli ilo saada syödä, tai peilistä katsella kuvaansa ja tietää, että oli vielä elävien joukossa. Muutamien sellaisten päivien kuluttua hän oli heittänyt kuolemanajatuksen mielestään, sillä eräänä aamuna, nukuttuaan hyvin, hän heräsi ajatukseen: »Ei, en tahdo kuolla. Tahdon vaeltaa elämäni loppuun.»
Hänen tehtyään tämän päätöksen vierähti raskas kivi hänen sydämeltään.
Hän olisi voinut syleillä itseään sellaisesta suurenmoisesta lahjasta.
Sillä hän tiesi — ihmisessä asuvan kaksinaisuuden takia — että hän,
Hanna, oli tehnyt suuren uhrauksen päättäessään elää raskasta, suruja
täynnä olevaa elämää.
Mutta mihin hänen oli ryhdyttävä? Niihin olosuhteisiin, joissa hän oli ollut tähän saakka, hän ei saattanut palata. Hänen täytyi joutua uusiin. Ja tässä oli hänellä apuna monet lukemansa romaanit. Miten usein hän olikaan ajatuksissaan seurannut sankaria, joka menetettyään omaisuutensa tai jonkun muun syyn takia sai alottaa uutta elämää, joutua maailmalle ansaitakseen leipänsä ja sitten odottamatta oli joutunut onnen syliin. Ei, onnelliseksi hän ei enää koskaan tulisi, keskeytti hän ajatusjuoksunsa, mutta olisihan kuitenkin mielenkiintoista hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä kantaa onnettomuutensa.
Pöydällä oli lehti. Se oli »Fremdenblatt», jonka hän oli pyytänyt saadakseen lukea yksityiskohdittain kreivi Edelbergin hautajaisista. Hänen ruumiinsa oli viety joitakuita päiviä sitten rautatieasemalle saatettavaksi perhehautaan, ja suuret joukot vaunuja, sekä hovista että aatelistosta, oli ollut surusaattueessa. Mitenkä usein ja surun voittamana Hanna olikaan lukenut tätä! Mutta hän oli myöskin katkerin tuntein lukenut lehden muun sisällyksen. Sanomalehdellä on nimittäin yksilöllisessäkin surussa sama tunteeton ja välinpitämätön ulkomuoto kuin tajuntaa vailla olevalla luonnolla tai vieraalla ihmisjoukolla. Sellainen sanomalehti on peilikuva maailmasta, jossa kaikki käy tasaista, määrättyä kulkuaan, jos kohta yksityisten sydämet särkyvät tai jos he kadottavat kaikkensa. Eduskunnissa säädetään lakeja; hallinnollisia tiedonantoja vaihdetaan; kuninkaallisia juhlia toimeenpannaan; kongresseja kokoontuu; näyttelyjä avataan; jossain teatterissa alkaa vierailunäytäntö; sirkuksessa annetaan hyväntekeväisyysnäytäntö; talonmies hakee paikkaa; valtion obligatsionit ovat nousseet kaksi prosenttia; neljännen rivin aitio on tilattavissa Burg-teatterin vakinaisia näytäntöjä varten; paremmanpuoleinen asunto talleineen ja vaunuliitereineen; kertomusta sanomalehden ala-kerrassa jatketaan huomenna j.n.e. vaikka samassa lehdessä kerrotaan, että se ainoa mies, jota hän rakasti, jonka käsiin hän oli antanut koko tulevaisuutensa, nyt saatetaan perhehaudan iäiseen lepoon.
Hanna silmäili vielä kerran sanomalehteä. Hän halusi heittäytyä alati hyörivään elämänpyörteeseen. Hänkin halusi olla kylmä tuntemassaan surussa ja taistella olemassaolonsa puolesta, ikäänkuin sitä ei mikään olisikaan järkyttänyt.
Siinä tarkoituksessa hän alkoi lukea lehteä vielä kerran. Ehdittyään otsakirjoitukseen »Taide ja teatteri» kyseli hän itseltään, eikö hän voisi antautua näyttelijättären uralle. Edellisenä talvena, kenraalittaren keskiviikkokutsuissa, hän oli eräässä seuranäytelmässä, »Pianon ääressä», niittänyt myrskyisää suosiota nuoren lesken osassa. Sana »piano» taasen vei hänen ajatuksensa toisaalle: eikö hän voisi päästä konservatorioon soiton opettajaksi. Tai miksikä hän ei voisi ruveta opettajaksi, kun hänellä kerran oli niin suuret musikaaliset edellytykset ja laaja kielitaito? Hän etsi ilmoitusosastosta sopivaa paikkaa. Silloin kiintyi hänen katseensa osastoon: »Rouvan-apulaiset» ja luki edelleen: »… ja lapsenneidit saavat paikkoja ilmoittautumalla rouva Bergin yleismaailmallisessa koulutoimistossa Kärthnerkatu N:o 4». Hanna kirjoitti muistiin osoitteen. »Operettilaulajattaret saavat paikkoja» luki hän eräästä toisesta ilmoituksesta, jossa mainitun osoitteen hän myöskin merkitsi muistiin.
Hanna alkoi laskea rahojaan. Hänellä oli jäljellä ainoastaan muutamia guldeneja, sillä edellisenä päivänä tuodun huonelaskun hän oli heti maksanut. Hänen varansa eivät mitenkään riittäisi siihen saakka, kunnes hänen onnistuisi saada sopiva paikka. Sitäpaitsi hänen oli pakko tehdä välttämättömiä ostoksia pukunsa takia. Hänellä ei niinmuodoin ollut muuta neuvoa kuin myydä medaljonkinsa. Se oli hänen ensimäinen uusi surunsa. Hellävaroen hän irroitti siitä rakkaan vainajan kuvan, jonka kätki muistikirjaansa. Medaljongin hän pani kukkaroonsa.
Hän pyysi aamiaisensa. Juotuaan kahvin hän pani hatun päähänsä ja kiinnitti harson pesupöydän yläpuolella riippuvan pienen peilin edessä. Vaikka lasi oli vihertävä, näki hän peilissä kauniit, kukoistavat kasvot.
»Ei, ei — en tahdo kuolla», toisti hän.