»Entä muuta?»
»Mitä hyvänsä.»
»Kenties leikkele perunamuhennoksen kanssa ja olutta», ehdotti tarjoilija.
»Mitä haluatte», toisti Hanna. Tarjoilijan kattaessa pöytää — mikä ero eilisten päivällisvalmistusten ja tämän välillä! — Hanna meni ikkunan luo, avasi sen ja alkoi katsella ulos. Mikä ero tässäkin verrattuna hänen eilen hotellinparvekkeelta saamiinsa vaikutelmiin. Ikkuna avautui ahtaalle, kivillä lasketulle pihalle. Keskellä pihaa oli omnibusvaunu, jonka pyöriä renki piippu hampaissa puhdisteli. Kaivon luona ammensi joku keittiöhenkilökuntaan kuuluva vettä suureen astiaan, minkä sitten kantoi pois päänsä päällä. Sitten saapui pihaan posetiivinsoittaja, asetti kidutuskapineensa paikoilleen ja alkoi soittaa. Tähän sietämättömään musiikkiin sekoittautui huutoja anniskeluhuoneesta, nopeitten askelten ääniä, avattujen ja suljettujen ovien kolinaa, astioiden helinää ja kovaäänistä puhelua, mikä kaikki tekee tämänluokkaisen ravintolan niin rauhattomaksi.
Hanna sulki ikkunan ja istuutui syömään valmistettua päivällistään. Hän oli luullut olevansa sellaisen surun ja tuskan vallassa, että hänen olisi mahdoton syödä mitään, ja häntä kummastutti nyt, että ruoka maistui ja, mikä hänestä oli vieläkin kummallisempaa, että se maistui hyvältä. Murtunut sydän ja wieninleikkele! Näitä kahta asiaa ei suinkaan romaanissa voisi panna vierekkäin; mutta todellisuudessa on laita toisin. Siinä nuori, terve ruumis vaatii — huolimatta moraalisista iskuista — ruokaa, juomaa ja lepoa. Tämmöisten nautintojen hetkinä on suru, ainakin ulkonaisesti, unohdettu; — se on tosin jäljellä, sille tietää kokonaan kuuluvansa, mutta on kuin se olisi hetkeksi poistunut viereiseen huoneeseen odottamaan.
Syötyään aterian ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä huumaavan oluen sai Hanna, lopen uupunut kun oli, vastustamattoman halun nukkua. Hän vastusti yhäti murtavaa suruaan, paneutui vuoteelleen ja vaipui syvään, monituntiseen uneen.
Hänen herätessään oli jo pimeä. Liiankin äkkiä muistui hänen mieleensä asemansa synkkyys. Tuntui siltä, kuin armonaika olisi loppunut; huolet valtasivat hänet uudelleen, ja Hanna antautui niille kokonaan.
Hän nousi, soitti palvelijaa pyytäen valoa ja kirjoitustarpeita. Ihmisillä, jotka aikovat kuolla, on ainakin useimmilla — halu lausua kirjalliset jäähyväiset maailmalle.
Taaskin Hanna vietti kauhean yön. Hän vuoroin kirjoitti, itki ja rukoili. Medaljonki, missä oli hänen rakastettunsa kuva, oli avoinna hänen edessään, ja hän kiusasi itseään sitä katsomalla. Vihkisormuksensa hän otti sormestaan ja lisäsi tuskiaan soimaamalla itseään valojensa rikkomisesta. Vihdoin hän otti matkalaukustaan erään hajuvesipullon ja valeli käsiään sen sisällyksellä — tuoksulla, mikä joka hetki muistutti häntä eilispäivän komeuden- ja rakkaudenunelmista ja alituiseen tuntui kuiskaavan hänelle: — »mennyttä, iäksi mennyttä!» Hän kirjoitti kirjeitä itselleen, miehelleen, kadottamalleen armaalle, kummitäti Dorille… hän itki ajatellessaan petettyä puolisoaan, onnetonta viettelijäänsä, runneltua nuoruuttaan. Hän loihti sielunsa silmien eteen mitä kauheimpia näkyjä: hän näki hylkäämänsä Ewaldin tuskan; Edelbergin kuoloon-suistumisen, hänen katukiviin musertuneen päänsä, hänen paareille nostetun ruumiinsa; hän näki itsensä, miten hänet huomenna tai ylihuomenna löydettäisiin vuoteesta tässä yksinkertaisessa hotellihuoneessa — kalpeat kasvot muuttumattoman kauniina, mutta rinta kuulan lävistämänä… Tämä toinenkin yö oli surujen ja kauhujen yö.