Huone oli yksi-ikkunainen, ilman mattoa ja verhoja; siellä oli sänky, sohva, piironki, kaksi pöytää ja vaatenaulakko; kaikki oli köyhää ja ikävännäköistä, kuten aina kolmannen tai neljännen luokan hotelleissa. Mutta Hanna ei välittänyt siitä; hän halusi vain rauhaa ja yksinäisyyttä.
»Kyllä, kyllä se on hyvä. Jos jotain tarvitsen, niin soitan.»
Sitten hän sulki oven ja heittäytyi sohvalle, antaen kauan pidätettyjen kyynelten vapaasti tulvia.
XII.
Loppumattomiin saakka ei voi itkeä. Muutaman tunnin kuluttua Hanna makasi kyyneleettömänä, uupuneena, murtunein mielin. Joku koputti ovelle. Tämä sai Hannan irtaantumaan synkistä ajatuksistaan, ja hän aukaisi oven. Tarjoilija toi matkailijakirjan.
»Pyytäisin teitä kirjoittamaan arvoisan nimenne.»
Hannan sydämeen koski: hänellä ei ollut enää mitään nimeä. Hän oli tuhlannut »arvoisan nimensä». — Hän kirjoitti: »Anna Meyer.» »Lukemattomien ihmisten nimi on Meyer», ajatteli hän, »siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.»
»Haluaako neiti syödä? Olen ottanut mukaan ruokalistan.»
Silloin Hanna huomasi olevansa nälissään.
»Kyllä, tuokaa minulle annos liemiruokaa.»