»Puvut? Eikö johtokunta anna niitä?»
»Ah, lapsi raukka, tämäpä vasta hullua. Muodinmukaiset pukunsa täytyy näyttelijäin kustantaa itse.»
»Palkoillaan? Minä olen luullut vasta-alkajien palkkoja hyvin pieniksi… ja kuitenkin? Niin, kuten huomaatte, olen tässäkin asiassa hyvin kokematon.»
»Totta totisesti, niin olettekin. Vasta-alkajan palkka voi nousta noin viiteenkymmeneen guldeniin kuukaudessa — ja tarvittaviin pukuihin menee, jos on ymmärtäväinen ja käytännöllinen, noin neljä- tai viisituhatta guldenia. Mutta, kuunnelkaahan minua, neiti, jos teistä on niin mieluista ruveta taiteilijattareksi, niin on ehkä keino ja minä voisin auttaa teitä.»
Hanna toivoi jälleen. »Miten — te tahtoisitte siis?»
»Sallikaa minun tehdä tunkeileva kysymys: Onko teillä ystävää?»
»Olen vallan yksin maailmassa. Miksi sitä kysytte?»
»Koska jalomielinen ystävä voisi toteuttaa toiveenne… Tai ehkä teillä itsellänne on tilaisuus? Jos sitoudutte olemaan vuoden palkattomassa toimessa, jos te edelleen, ollakseni haittaamatta laitostani lähettäessäni maailmaan taiteenharrastelijan, sopimusta allekirjoitettaessa minulle suoritatte viisisataa guldenia; jos te sitäpaitsi tuotte mukananne loistavan, runsaan puvuston ja jonkun verran rahaa, niin lähetän teidät maaseututeatteriin, jonka johtaja äskettäin kirjoitti minulle, — ja siellä voisitte koetella onneanne… Voihan olla mahdollista, että teillä on taipumuksia, ja ellei ole, niin on teillä kuitenkin pukuja, ja lopusta… niin, sanon sen mielistelemättä… huolehtii kauneutenne. Loppujen lopuksi te saavutatte myrskyisää suosiota… valloitatte ritarin… tai ainakin joitakuita tehtailijain poikia ja kiitätte onnentähteänne, joka on johdattanut teidät asioimistooni. No, miksi tuijotatte minuun niin, ihastuttava viattomuus?»
Hannan posket eivät enää olleet punaiset; hän oli kalmankalpea. Tuntui kuin aikaisemmin polttanut kuolemankaipuu olisi taasen herännyt.
Hän meni ovea kohden. »Vielä kerran, suokaa anteeksi, että olen vaivannut… hyvästi!»