»Äiti parkasi oli liian haaveileva…»
»Mutta avioliiton ei pidä perustua maallisiin etuihin, Dori kummi… sehän on sydämen asia. Minä antaisin aina käteni miehelle, jota rakastan, olkoon hän sitten jalosukuinen tai porvari, kerjäläinen tai pohatta.»
»Nyt haaveilet vain. Onneksi on sinulla viisas, käytännöllinen kummitäti, joka ei anna sinun heittäytyä kenelle tahansa.»
»Anna minun lukea kirje! Anna minulle se!»
»En, tekisin sinut vielä haaveellisemmaksi», vastasi rouva von Orfalvy katkeroituneena ja pisti kirjeen taskuun.
Ovi avautui.
»Tahtoisiko kenraalitar antaa tarpeet taikinaa varten? Se tarvitsee pitkän ajan noustakseen.»
»Tulen heti.» Kenraalitar otti avainkimpun pöytälaatikosta. »Siis,
Hanna kultaseni, pois tuhmat haaveet.»
Näin sanoen hän lähti huoneesta seuratakseen keittäjätärtä ruokakammioon.
Hanna oli tuskin jäänyt yksin, kun jo suli kyyneliin. Nyt hän vasta selvästi tunsi rakastavansa nuorta tiedemiestä. Ja tämä… tämä oli pyytänyt häntä vaimokseen; varmaankin riippui hänen elämänsä vastauksesta… ja kummitäti aikoi musertaa hänen sydämensä rukkasilla. Ei, tapahtukoon mitä hyvänsä, hän vastaa myöntyvästi.