Jos kenraalitar olisi tälle nuorelle tytölle näyttänyt Ballmannin kirjeen, jossa tämä kylmin, liian varmoin sanoin pyysi neiti von Orfalvyn kättä, jos hän vielä käytännöllisistä syistä olisi kehottanut suostumaan tarjoukseen ja lisännyt: »Sinä et ole rikas, sinä et kuulu 'kermaan', herra Ballmann on kyllin hyvä sinulle ja hän pitää sinusta huolta», niin olisi Hanna varmaan ruvennut luulemaan olevansa luotu komeampaa tarjousta varten. Koko avioliitto ja kuiva kosinta olisivat tuntuneet hänestä kovin arkipäiväisiltä, ja hän olisi varmaankin vastannut »ei». Mutta Dori täti ei näyttänyt hänelle kirjettä, »jottei tekisi häntä vieläkin haaveellisemmaksi»; siinä oli siis runollinen rakkaudentunnustus, ja hänestä tuntui, kuin nuori mies olisi joutuva kurjien »käytännöllisten» syiden takia onnettomuuteen. Hän ei voisi elää ilman Hannaa; hän tiesi varmaankin, miten paljon korkeammalla häntä Hanna oli, mutta rakkaus uskaltaa kaiken ja hän piti Hannaa sellaisena ihanteena, että luuli hänen uhraavan maalliset edut, lahjoittaakseen hänelle sydämensä.
»Hän ei saa pettyä!» huudahti Hanna jatkoksi omille ajatuksilleen.
Samassa joku koputti oveen. Hanna hypähti pystyyn, pyyhki nopeasti silmänsä ja sanoi hiljaa:
»Sisään!»
Ovi avautui, ja kynnykselle ilmaantui Ewald Ballmann. Nuoren tytön sydän sykki kiivaasti; hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kiihtyneeksi. Nuori mieskin oli nähtävästi liikutettu; hän oli luullut saavansa nähdä kenraalittaren ja seisoikin rakastettunsa edessä…
Hän rakastikin ensi kertaa elämässään, ja tämä kaunis tyttö sai hänet vapisemaan. Mitäpä hän olisikaan antanut, jos kihlausmuodollisuudet olisivat ohi, jos tämä vieras neitonen, jota hän rakasti, jo olisi hänen vaimonsa! Rakkaudesta ja avioliitosta hän ei tiennyt muuta kuin että ne olivat välttämättömiä tapahtumia ihmiselämässä; ja kun naisellinen sulous ensi kerran teki häneen valtavan vaikutuksen, arveli hän hetken tulleen ja rohkaisten mielensä teki mahdollisimman pian avioliittotarjouksensa.
Nyt hän seisoi kynnyksellä kalpeana ja ahdistetuin mielin. Yhtä kalpeana ja tuskaisena oli Hanna ikkunakomerossa nojaten ompelupöytään.
Ballmann puhui ensin.
»Suokaa anteeksi, neiti; luulin rouva von Orfalvyn olevan täällä.»
Hänen äänensä, jonka Hanna nyt kuuli ensimäisen kerran, oli matala ja kaunissointuinen ja se sai Hannan värisemään. Miten ihanalta kuuluisikaan tämän äänen kiihkeä »minä rakastan»…