»Tosin kyllä, mutta jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä, ja edesvastuu olisi minun. Kas tässä, neiti, on sisäänkirjoitusrahanne… Olen pahoillani, että olen pakotettu poistamaan teidät kirjoistani.»
Hanna ei ottanut rahoja, kumarsi vain äänetönnä ja meni ovea kohden.
Loukkaus kouristi hänen kurkkuaan.
Rouva Berg seurasi häntä.
»Avatkaa sydämenne minulle, rakas lapsi», sanoi hän. »Te näytte olevan onneton. Kertokaa kohtalonne minulle. Ehkäpä minä voin antaa teille jonkun neuvon.»
Hanna pudisti päätään.
»En, en», sanoi hän vaivalloisesti. »Kiitän teitä… kiitän sydämestäni. Hyvästi!»
Ja hän kiiruhti pois. Hän heittäysi ohiajaviin vaunuihin ja ajoi kotiin. Hänen täytyi jälleen saada itkeä.
XVII.
Mutta kyyneleet eivät auta. Hanna ajatteli sinne ja tänne. Mitä hänen oli nyt tekeminen. Oh, hänen elämäntarinansa ei ollut omiaan herättämään myötätuntoa. Hän oli aivan masennuksissa rouva Bergin sanoista: »jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä.» Ja asianlaita olikin niin. Hänhän oli rikollinen, langennut. Kuinka hän ei ollut ajatellut tätä ennen, mitenkä hän oli voinut pitää itseään siveänä ja ylväänä ja unohtaa, että vaimo, joka jättää miehensä heittäytyäkseen rakastajansa syliin, on viimeinen, jonka hoitoon äiti uskoo nuoret tyttönsä?
Ei, sen tuuman täytyi raueta. Kotiopettajattareksi hän ei voinut ruveta.