»Olin silloin, kun uskoin nuoren vaimo raukkani..» Hänellä oli kova sana huulilla, mutta hän hillitsi itsensä… »maailmannaisen huostaan.»
»Mutta selitä toki…»
»Ei ole mitä selittää… Olen niin sanomattoman onneton… miksi vielä koskea häpeääni? Minulla ei ole teille mitään sanottavana. Minä vihaan teitä… ja tahdon olla yksin.»
Hänen silmänsä paloivat, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän osoitti ovea. Kauhun valtaamana kenraalitar syöksyi ulos. Ulommassa huoneessa hän tapasi palvelustytön.
»Sano minulle, Betti, mitä on tapahtunut… Onko herra sairas, entä missä on Hanna?»
»Oi, armollinen rouva, rouva meni pois eilen illalla.»
»Mitä sinä sanot?»
»Portinvartian vaimo näki hänen hiipivän pois, eikä hän ole tullut takaisin. Herra on itkenyt koko yön tuolla; saatoin kuulla sen oven läpi. Vasta aamulla hän meni sänkykamariin ja heittäytyi vuoteelle — ja olen nähnyt, että kaikki laatikot ovat avatut ja että paperipalasia on lattialla. Aamiaistakaan ei herra ole tahtonut, raukka. Vein hänelle kahvia, mutta ei hän siihen koskenutkaan.»
Kenraalitar kuunteli kauhuissaan. Hänen epäluulonsa kohdistuivat heti Edelbergiin, sillä terävällä katseellaan hän oli huomannut asiain tilan; mutta hän ei ollut siitä välittänyt, eikä ollut voinut aavistaakaan, että siitä sukeutuisi täydellinen häväistysjuttu. Ehkä hänen leväperäisyydessään oli moittimisen syytä, ja siksi hänen vihansa nuorta rouvaa kohtaan oli sitäkin rajumpi. Ainoa mitä hän nyt saattoi tehdä, oli hänen mielestään vihansa ja halveksumisensa näyttäminen maailmalle, sillä hän tahtoi osoittaa omaavansa järkkymättömät mielipiteet. Hänen silmissään ei Hanna koskaan saisi armoa — sitä vaati hänen oma arvonsa. Tämän sortuneen kodin raunioissa, kodin, josta onneton oli paennut ja jossa hyljätty puoliso itki, rouva von Orfalvy ajatteli ainoastaan omaa mainettaan. Mikä ikävä, alentava juttu!
Ballmann ilmoittautui monena päivänä sairaaksi. Hän vietti päivänsä synkissä mietteissä. Hänestä tuntui mahdottomalta ryhtyä jälleen työhönsä. Silloin tulikin pelastus. Tavallisesti seuraa elämässä onnettomuutta uusi onnettomuus, mutta niin ei tapahtunut Ewaldille. Häntä ei kohdannut mikään uusi onnettomuus, päinvastoin alkoi onni hänelle hymyillä. Vanha setä, jonka perillinen hän oli, mutta jota hän ei ensinkään tuntenut, joten hänen kuolemansa ei voinut vaikuttaa häneen masentavasti, veti viimeisen henkäyksensä hiukan ennen Hannan pakoa, ja neljäntenä päivänä tämän jälkeen Ballmann sai tiedon siitä, että oli ainoana perillisenä perinyt melkoisen omaisuuden, omaisuuden, joka oli kymmenkertaisesti suurempi hänen odottamaansa.