Vaimonsa kadottaminen oli Ballmannille kova isku, ja siihen yhdistyvä häpeä tuntui hänestä mahdottomalta kantaa. Mitenkä hän voisi näyttäytyä tuttujensa parissa? Mitenkä hän saattaisi hoitaa virkaansa, pitää luentojansa, kun kaikki pikkukaupungin juorunhaluiset tiesivät hänen kohtalostaan?… Sillä mistä muusta puhuttaisiinkaan perheissä ja kahvikesteissä kuin juuri kauniin Hanna Ballmannin karkaamisesta?
Hän ei voinut ymmärtää tätä. Hänen rauhaisa, hauska kotinsa oli sortunut.
Hannan karkaamisen jälkeisenä päivällä hän ilmoitti olevansa sairas, ja sairas hän todella olikin. Hänellä oli kuumepuistatuksia, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Dori täti oli mitään aavistamatta tullut hakemaan Hannaa kävelylle.
»Missä on rouvasi, hyvä ystävä?» kysyi hän astuen sisään.
Ballmann nousi sohvalta, jolla oli maannut. Vanha rouva huomasi silloin vasta, miten murtuneen näköinen hän oli.
»Jumalan tähden! Oletko sairas?»
Ballmannin suuri tuska ja suru purkautui nyt vihana hänen edessään seisovaa vastaan. Hänellehän hän oli uskonut vaimonsa ja hänen hoidossaan Hanna oli syöksynyt turmioon. Katkeran vihansa valtaamana hän lähestyi kenraalitarta. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin ja kysyi uudestaan:
»Missä on vaimosi?»
»Minulla ei ole vaimoa. Hänet on syösty turmioon…»
»Oletko suunniltasi?»