"Te ette ole vielä kesyttynyt näinä neljänä vuonna," hymyili Eerik. "Vaasa-suvun hillitön henki riehuu yhä teissä. Mutta älkää unohtako, se riehuu minussakin, Juhana herttua. Ja vielä minulla on valta teidän ylitsenne."
Herttuan silmät säkenöivät, mutta hän painoi päänsä alemmaksi.
"Minun täytyy myös huolehtia siitä, etten kadota valtaani," jatkoi kuningas, "ja sen te olette saanut kokea. Olen kuitenkin valmis hieromaan rauhaa. Mutta ilman muuta en luota teihin. Jos lopetatte kaikki vihamieliset vehkeilynne minua vastaan, jos luovutte kaikista vaatimuksistanne kruunuun ettekä enää yllytä puoluelaisianne minua vastaan, jos vannotte sen ja annatte minulle ritarinsananne, niin saatte vapaasti ja esteettömästi lähteä Suomeen ja hallita rauhassa maatanne."
Hetken aikaa vanki epäröi, sitten hän sanoi nopeasti ja päättävästi:
"Olen valmis vannomaan."
Eerikin väijyvä katse kohtasi hänet.
"Te hymyilette, Juhana herttua. Ruotsi lepää yksin minun hartioillani ja kerran —. Niin, kyllä minä tiedän, mitä te ajattelette. Mutta selvittäkäämme sekin asia. Jollei minulla ole perillistä, niin valtakunta joutuu sille, joka silloin on lähinnä. Jos minulla on laillisia perillisiä, niin asia on ilman muuta selvä. Mutta on vielä kolmaskin mahdollisuus, ja se ennen kaikkea on tärkeä. Tahdon, että ne pojat, jotka minä mahdollisesti saan Kaarina Maununtyttären kanssa, tunnustetaan myös valtakuntani laillisiksi perillisiksi. Jos lupaatte sen, tunnustatte tämän minun tahtoni ja vannotte käsi sydämellä puolustavanne tätä asiaa, niin olette vapaa."
Herttua oli vaistomaisesti peräytynyt askeleen, ikäänkuin hän olisi saanut kovan iskun.
"Kaarina Maununtyttären pojatko perisivät Ruotsin kruunun —?" mutisi hän kauhuissaan. "Jalkavaimon pojat! Oletko järjiltäsi, Eerik?"
Kuninkaan veri kuohahti, mutta hän hillitsi kuitenkin itseään. Vain hänen kätensä puristui nyrkkiin ja hänen silmänsä säkenöivät.