Joukko alkoi liikkua; voimattomina sotamiehet seisoivat ihmisjoukon ulkopuolella koettaen turhaan tunkeutua epätoivon vimmalla puoliaan pitävän miehen avuksi.
Vihdoin hänen täytyi luopua vastustuksesta ja seurata joukkoa, joka työntäen ja tuuppien pakoitti hänet eteenpäin. Pilkallisesti hänen nimeään huudettiin, ivallisesti hänelle irvistettiin vasten kasvoja, uhaten puitiin nyrkkiä hänen nenänsä edessä ja riemuiten ihmisjoukko, joka kasvamistaan kasvoi, laahasi häntä mukanaan. Sotilaat saivat peräytyä.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vankinamme!" huusi kansa riemuiten.
"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vallassamme!"
Pysähdyttiin erään upsalalaisen kauppiaan vankan talon eteen. Kansanjoukkoon oli nyt liittynyt vakavia raatimiehiä ja porvareita ja he astuivat johtajina edeltä.
Yrjänä Pietarinpoika saatettiin taloon ja heitettiin holvihuoneeseen, ja siellä kosteudessa ja pimeässä hän sai nyt vajota varsin vähän toivorikkaihin mietteihinsä.
Talonomistaja pakoitettiin vastaamaan vangista. Vähitellen joukko hajaantui palaten linnan edustalle tai omiin koteihinsa.
Sillä välin oli tullut miltei pimeä. Kauan vielä kuului kaikkialta kansan riemua tapahtuman johdosta. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli kadonnut jäljettömiin.
Lukuunottamatta Yrjänä Pietarinpojan vangitsemista ei tapahtunut mitään, mikä olisi loukannut kuninkaan valtaa ja arvoa.
Lamautuneina olivat kaikki mielet päivän tapahtumien johdosta, ei kukaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, ei kukaan riistää itselleen ylintä valtaa maassa, joka äkkiä oli kadottanut hallitsijansa. Svante Sture ja hänen lähin piirinsä oli tuhottu, Juhana herttua ja kuninkaan muut veljet olivat liian kaukana, linnaa vartioi osasto luotettavia sotamiehiä. Sitäpaitsi odotettiin kuninkaan paluuta.