Tupa oli aivan samanlainen kuin vanhan Kirstin asunto. Kaarina tuli sitä ajatelleeksi laskeutuessaan levolle. Vielä kerran kaikki nuo kuvat kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, joskin ne tuntuivat nyt hänestä unennäöltä.
Mutta hetken kuluttua kaikki kuvat katosivat ja hän vaipui uneen.
Keskellä yötä hän heräsi hirveän tuskan kiusaamana. Hän nousi vuoteeltaan, kopeloi pimeässä huoneessa ja läksi ääneti ulos tavatakseen seuralaisensa, jotka hän oli lähettänyt Upsalaan tiedustelulle.
Jonkun matkan päässä talosta he olivatkin hevosineen metsän laidassa.
Kaarina herätti heidät. Vavisten hän kuunteli heidän tiedonantajaan:
Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu, kansa oli ottanut hänet haltuunsa,
ja kuningas oli yhä kateissa.
Salaten kyyneleensä Kaarina palasi mökkiin, heittäytyi jälleen vuoteelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyihin.
Eerik —! Mitä hänelle oli tapahtunut?
Miten sietämätön ajatus, ettei hän nyt saanut olla tämän luona!
Kaarina tuijotti polttavin silmin pimeään. Jokainen ajatus tuotti hänelle tuskaa. Ummehtunut ilma tuvassa oli aivan sietämätön. Vähinkin ääni kiusasi häntä.
Hän kuuli isäntäväen kuorsaavan kilpaa elukoitten kanssa. Kaikki vaivasi ja tuskastutti häntä.
Pois, pois täältä, tuumi hän ja nousi jälleen. Hiljaa hän poistui talosta ja kiiruhti taakseen katsomatta, melkein kuin takaa-ajettuna, tietä myöten Upsalaan.