Yö oli pimeä, hän ei tavannut ketään. Hänen saapuessaan kaupunginportille aamu alkoi jo sarastaa.
Nyt vasta hänelle selvisi, mitä hän pani alttiiksi ja ettei hän yleensä voinut mennä kaupunkiin. Portit olivat lukossa, ja jos hänet täällä tunnettaisiin, niin sama vaara voisi uhata häntäkin.
Mitä hän tekisi? Kääntyisikö takaisin?
Epäröiden hän katseli porttia ja väistyi syrjään. Mutta tuska ja levottomuus ajoi häntä edelleen; hänellä oli enää yksi ainoa toivo, yksi ainoa ajatus, josta hän saattoi pitää kiinni ja joka antoi hänelle voimia: hän tahtoi, hänen täytyi löytää Eerik.
Hän yritti kiertää kaupungin ympäri välttäen portteja ja muureja. Matka oli pitkä ja vaivalloinen; aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen tasalle, kaupunki alkoi herätä ja pelloille ilmestyi talonpoikia työhön.
Kaarina kysyi tietä Flötsundiin. Vihdoin hän saapui sinne.
Siellä oli kovaa liikettä. Lähetit ratsastivat, sotamiehet kiiruhtivat edestakaisin, kaikesta saattoi huomata, että kuningasta yhä etsittiin.
Jotta häntä ei huomattaisi pysytteli Kaarina enimmäkseen syrjässä tai vetäytyi metsään jos joku sattui tulemaan häntä vastaan.
Vain hitaasti hän saattoi päästä eteenpäin. Hänen jäsenensä olivat niin heikot ja väsymys niin suuri, että hän monasti jo epäili, jaksaisiko hän pitemmälle kulkea.
Väliin hän uskalsi astua taloon ostaakseen juomaa ja leipää. Mutta pian hän läksi taas pois kulkien yhä eteenpäin.