Aurinko paahtoi kaiken päivää ja lopetti hänen viimeisetkin voimansa. Iltapuoleen saakka hän jaksoi vielä kulkea, mutta sitten voimat olivat uupuneet. Väsyneenä hän kaatui maahan pienessä metsikössä, jonne hän oli poikennut tieltä.
Kauan hän makasi siinä puoleksi tajuttomana, kunnes iltaviileys ja lepo herätti hänet jälleen.
Hän huokasi. Hän ei käsittänyt, mistä tämä heikkous johtui. Hän muisti, miten hän ennen oli jaksanut kantaa raskaita kuormia hoitaessaan torikauppaansa. Silloin ei väsymys saanut tulla kysymykseenkään.
Nyt hän oli kuin halpautunut, hän ei jaksanut astua askeltakaan, pieninkin liike tuntui rasittavalta. Mitenkä se oli mahdollista? Mikä hänen oli?
Oliko hän näinä muutamana vuonna tullut niin veltoksi, ettei hän jaksanut enää kulkea tätä vähäistä matkaa pelastaakseen rakastettunsa?
Mietteissään hän tuijotti eteensä omituisten ajatusten noustessa mieleen.
Ja vähitellen hänet valtasi tuskallisen suloinen aavistus, joka tähän saakka oli ollut hänelle niin käsittämätön, ettei se kertaakaan ollut noussut hänen mieleensä. Hän tunsi vavistusta, hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan kaukana etäisyyksissä.
Sitten hänelle vähitellen selvisi, että tuo aavistus olikin täyttä totta.
Toisin ei voinut olla — kuin ilmestys se aukeni nyt hänen sielunsa eteen ja täytti hänet hiljaisella vavistuksella.
Hän kantoi lasta sydämensä alla. Syvästi liikutettuna hän purskahti itkuun ja painoi kasvonsa sammaleihin.