Tuo tieto oli järkyttävä, kun hän ajatteli kaikkea, mitä nyt oli tapahtunut. Olihan lapsi kuningas Eerikin, joka mielenhäiriössään oli jäljettömiin kadonnut.
Ja sitten hän tunsi ihmeellistä onnea, joka täytti hänen sielunsa riemulla kesken kaikkea surua. Tämä tieto antoi ikäänkuin uutta voimaa sille rakkaudelle, jota hän tunsi Eerikiä kohtaan.
Samalla hänen omatkin voimansa vahvistuivat. Hän nousi pystyyn. Nyt hän ei saanut väsyä kesken, nyt hänen täytyi olla voimakas, pitää puoliaan, voittaa kaikki ulkoatulevat vastukset sen olennon vuoksi, jolle hän antaisi elämän.
Tästä lapsesta piti kasvaa iloinen, rohkea poika, voimakas nuori sankari, jonka terve talonpoikaisveri voittaisi onnettomat Vaasan suvulta perityt taipumukset.
Ihana tuli tämän lapsen olla, joka oli määrätty onnettoman isänsä jälkeen kantamaan Ruotsin kruunua — —
Hänen lapsensa — —. Kaarina vapisi onnesta ajatellessaan sitä.
Hän nousi maasta ja astui rauhallisesti maantietä myöten takaisin
Flötsundiin.
Hämärissä hän kohtasi erään sotilaan, joka tuli Upsalasta tiedustelemaan, oliko kuningas löydetty.
Hän tunsi Kaarina Maununtyttären, laskeutui alas hevosen selästä ja katsoi ihmeissään häneen.
Hän kertoi Kaarinalle, miten asiat Upsalassa olivat kehittyneet. Kaarina hengähti helpoituksesta kuullessaan, että siellä oli rauhallista.