Hän ei ollut saanut enää hetkenkään rauhaa. Voittaen väsymyksensä hän kulki keskellä yötä neljättä tuntia uskollisen sotilaansa seurassa kylää kohti, missä kuningas nyt viipyi.
Kuninkaan vahdit kertoivat hänelle, miten Eerikin laita nyt oli.
Suurella tuskalla hän kuunteli heitä. Sitten hän astui kuninkaan huoneeseen, missä tämä oli yksin. Kaksi kynttilää paloi pöydällä levittäen kehnoa valoa ympärilleen.
Kuningas vaelsi yhä levottomana edes takaisin kuin vanki, joka koettaa paeta omaa varjoaan.
Sturein murha näytti suunnattomasti painavan hänen sieluaan, niin että häntä ympäröivä mielenhäiriön yö tuntui vielä kahta kauheammalta.
Hitaasti Kaarina lähestyi häntä. Kuningas ei huomannut tätä, hän kulki vain edestakaisin neljän seinän sisällä, joita lepatteleva kynttilänvalo aavemaisesti valaisi.
Kaarina mainitsi kuningasta nimeltä, kerran, useammin, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin.
Ääni näytti tunkeutuvan kaukaa etäisyydestä hänen aivoihinsa.
Hän pysähtyi, jäi kuuntelemaan, harhaileva katse alkoi etsiä.
"Kaarina!" kajahti vihdoin kuin sisäisen huudon kaiku hänen huuliltaan.