Silloin Kaarina tuli hänen lähelleen ja painautui hänen rintaansa vasten.
"Sinun Kaarinasi on täällä, Eerik."
"Minun Kaarinani —?"
Hitaasti, ikäänkuin muistellen jotain mielessään hän toisti nuo sanat.
Hän silitteli Kaarinan käsivartta.
"Oi, Kaarina, missä minä olin, ollessani poissa sinun luotasi?" huokasi hän syvään.
"Unohda se! Me olemme taas löytäneet toisemme."
Kaarina istahti vuoteelle ja painoi kuninkaan pään syliinsä.
"Minä laulan sinulle, kaikki pienet lauluni ja kaikki muuttuu taas entiselleen."
Kuningas Eerik alkoi itkeä kuin lapsi Kaarinan hyväillessä häntä. Kauan hän istui siten itkien.
Vain vähitellen hän rauhoittui. Kaarina lauloi, hänen äänensä hiveli kuninkaan korvia. Tuo ääni oli kuin palsamia hänen sairaalle sielulleen, se sai hänet unohtamaan kaiken muun.