Hän, joka äsken oli saapunut kaupunkiin jalkaisin ja aivan yksin, kaikkien hylkäämänä ja tuskin kenenkään vastaanottamana, hän palasi nyt riemulla tervehdittynä, suuren joukon odottamana, kuin voittaja ainakin!
Ja moni tervehdyshuuto, joka kajahti kansanjoukon keskeltä, tarkoitti varmaan myös Kaarina Maununtytärtä, sillä häntä saatiin kiittää siitä, että kuningas oli voittanut mielenhäiriönsä.
Vaikea oli vain saada hänet astumaan kynnyksen yli linnaan, jota
Sturein veri oli tahrannut.
Siinä hän seisoi vavisten, ikäänkuin vainajien henget olisivat torjuneet hänet pois. Uudestaan näytti hänen järkensä pimenevän.
Kaarinan onnistui vihdoin lempeillä kehoituksillaan viekoitella hänet linnaan.
Vain Kaarinan seurassa pahat henget väistyivät kuninkaan luota; Kaarinan pyynnöstä hän jäi yöksikin linnaan, jossa saattoi kaikessa rauhassa levätä.
Seuraavana aamuna he palasivat Tukholmaan.
Niin helposti ei ollut kuitenkaan mielenhäiriö, tuo Vaasa-suvun perintösairaus, voitettavissa. Kuningas tarvitsi edelleen lepoa ja hoitoa, Kaarinan lohdutusta ja rauhoitusta, ja vain vähitellen hänen henkensä pääsi taas entiseen tasapainoonsa.
Sairauden uudistuminen oli kuitenkin pelättävissä niin pian kuin kuningas pääsisi perille suosikkinsa, Yrjänä Pietarinpojan kohtalosta.
Kauan sitä ei voitukaan häneltä salata; ystävän poissaolo alkoi huolestuttaa häntä yhä enemmän, vaikkei hän ollutkaan erikoisesti tätä kysynyt. Mutta vihdoin kuningas tahtoi tietää, minne hän oli joutunut.