Kaarina ilmoitti sen hänelle niin varovaisesti kuin mahdollista. Hän tuijotti hetken aikaa aivan lamautuneena eteensä.
"Tiesin sen", sanoi hän vihdoin kuiskaten. Sitten hän alkoi levottomasti kulkea edestakaisin huoneessa, ja näytti taas siltä, kuin kaikki muut ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään paitsi se, että hän oli kadottanut Yrjänä Pietarinpojan.
"Tiesinhän sen, en ole enää kuningas. He ovat toimineet vasten minun tahtoani. Minun tahtoni ei merkitse heille enää mitään. Olen kurja, heikko mies."
Kaarina astui kuninkaan luokse ja painautui häntä vasten.
"Älä puhu siten, Eerik," kuiskasi hän. "Sinä yksin olet kuningas ja tulet sitä aina olemaan, koska on niin määrätty — sinun poikasi vuoksi, jolle sinä jätät kruunusi perinnöksi."
Kyyneleisin kasvoin, mutta sittenkin riemua säteilevänä Kaarina vaipui kuninkaan jalkoihin. Kauan tämä katsoi häneen, mutta vihdoin Kaarinan säteilevä katse paljasti kuninkaalle totuuden. Liikutettuna hän kumartui Kaarinan puoleen ja nosti hänet pystyyn. Ääneti he katsoivat toisiaan silmästä silmään.
"Kaarina, nyt on kaikki hyvin. Nyt tiedän parantuvani jälleen — ja voivani elää suurta päämäärää varten!"
Riemuissaan Kaarina vastasi kuninkaan suudelmaan.
* * * * *
Eerikin sairautta kesti vielä kuukausimääriä. Mutta se oli yhä vähenevää mielenhäiriötä, joka vähitellen muuttui tahdon heikkoudeksi, mielen lempeydeksi ja vastustuskyvyttömyydeksi, jommoista hänessä ei koskaan ennen oltu nähty.