Petetty kansa oli lamautunut ja jähmettynyt. Mutta Eerik, suosikkinsa tukemana, tunsi olevansa jälleen terve ja täydessä voimassaan ja vallassaan, jota vastaan kaikki ulkoa tulevat hyökyaallot näyttivät voimattomina kimpoavan.
VII. KORKEUTEEN JOHTAVA TIE.
Oli saman vuoden joulukuu.
Tukholman linnan kirjastohuoneessa istuivat kuningas Eerik ja Yrjänä
Pietarinpoika vielä myöhään tutkien karttoja pöydän ääressä.
Eerik näytti hetken aikaa istuneen mietteihinsä vajonneena. Nyt hän oikaisi itseään ja hänen terveille kasvoilleen levisi itsetietoinen hymy.
"Eiköhän se tule olemaan varsin suuri pettymys Juhanalle, aivan kuin kylmä kylpy, kun hän huomaa, miten hukkaan hänen suuret aikeensa menevät. Mutta nyt hänellä ei ole muuta edessä kuin piiloutua taas koloonsa — aivankuin selkäänsä saanut koira häntä käpälien välissä. Haa, jos silloin joku veljistäni olisi ollut Ruotsissa, niin me emme istuisi enää yhdessä Tukholman linnassa, rakas Yrjänä Pietarinpoika."
"Se on kylläkin varma," nyökkäsi suosikki ja hänen kätensä puristui nyrkkiin, kun hän muisteli aikaa, jolloin hänen oli ollut pakko istua vankilassa Upsalassa. "Ja hyvä onkin, ettette ole antanut heidän peloittaa itseänne."
"No," jatkoi kuningas äkäisesti naurahtaen, "kyllä me hankimme heille jäähdytyksen, joka tuottaa heille vieläkin suuremman yllätyksen."
Hän ojensi voimakkaasti käsivarsiaan ja innoissaan heitti kartat, paperit ja koneet sekaisin pöydällä.
"Pois nuo kaikki! Tähdet ovat valehdelleet minulle ja turhanpäiväisesti peloitelleet minua. Nyt en pelkää niitä enää. Jumalan kiitos, olen taas täysissä voimissani — voin uhmailla vaikka koko maailmaa."