”Ja Kaarina Maununtytär — on pian kuningatar!” kuului kuiskaus.

”Uskaltaisiko kuningas todellakin? Hänestäkö, joka on kaupitellut jäniksiä torilla tukholmalaisille, tulisi kuningatar? Pitäisikö meidän tunnustaa hänen poikansa tulevaksi herraksemme ja hänet kuningattareksi —! Onhan se aivan mahdotonta.”

”Pahaa verta se nostattaa,” ennustivat jotkut.

”Minkä sille mahtaa?” sanoivat toiset olkapäitään kohottaen. ”Sturethan ovat kuolleet!”

”Ja kuninkaan veljet ovat paenneet pois.”

Alakuloisin mielin ihmiset erosivat; tuskin kukaan kykeni ajattelemaan selvää ajatusta. Kaikki olivat masennuksissa aivan kuin silloinkin, kun kuningas oli peruuttanut Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomion ja riistänyt hänet kansan käsistä.

Kuningas Eerik itse oleskeli näihin aikoihin sotatantereella.

Talvesta huolimatta sattui pikkukahakoita taistelevien välillä. Sota ei siis näyttänyt vieläkään loppuvan, niinkuin oli jo varmasti toivottu.

Pikalähetit olivat tuoneet Eerikille tiedon hänen poikansa syntymisestä, ja Kaarina lähetti hänelle terveisensä vakuuttaen voivansa hyvin.

Kuningas antoi pitää jumalanpalveluksen ja määräsi samoin kaikissa maan kirkoissa pidettäväksi.