Sopimuksen mukaan oli Kaarinan poika tunnustettava Ruotsin kruununperilliseksi.
Mutta kuningas viivytteli matkaansa Tukholmaan. Sotasuunnitelmat pidättivät häntä vielä; hän toivoi saavuttavansa voiton suuressa taistelussa. Nauraen hän torjui luotaan tanskalaisten tiedustelut, olisiko hän halukas solmimaan rauhan.
Mutta sotaonni pysytteli jälleen tanskalaisten puolella, joskaan siitä ei johtunut lopullista ratkaisua. Ja niinpä Eerik kadotti halunsa kauemmin viipyä sotanäyttämöllä.
Hän palasi Tukholmaan.
Kesä teki jo tuloaan hänen saapuessaan pääkaupunkiin. Ilosta loistaen hän nosti poikansa käsivarsilleen, riemuiten hän painoi Kaarinan rintaansa vasten, ja onnessaan häneltä unohtui pian kaikki se, mitä hän taistelutantereella oli tavoitellut.
Kaarina hymyili, mutta hänen hymynsä tuntui pelokkaalta ja alakuloiselta, ikäänkuin hän jälleen olisi tuntenut samaa tuskaa kuninkaan vuoksi kuin monasti ennenkin.
Kuningas tarttui silloin hänen käsiinsä.
"Sinusta tulee kuningatar, Kaarina. Olet vapauttanut minut vaikeasta pulasta, olet antanut minulle kruununperillisen. Sen, mitä olen luvannut, pidän myöskin."
* * * * *
Suurenmoiset häät päätettiin viettää.