"Ei. Kukapa tietää, mitä se meille maksaisi. Eerik tietää varsin hyvin, että me olemme hänelle vihamielisiä ja että me tämän tapauksen johdosta tulemme kahta vertaa vihamielisemmiksi. Hän tietää, ettemme me, veren kuohahtamatta suonissamme, voi olla läsnä näkemässä, kun talonpoikaistytön päähän lasketaan kruunu, jotta äpärälapsi, jonka Eerik yhdessä hänen kanssaan on siittänyt, tulisi laillistetuksi!"
"Mikä häpeä koko Vaasan huoneelle!" kiristi Juhana hampaitaan ja pui nyrkkiään.
"Ja kuka tietää, mitä Eerik lopulta voi tehdä päästäkseen vapaaksi epämukavista vihollisistaan? Tähän asti me olemme voineet välttää häntä, mutta Tukholmassa me olemme hänen käsissään. Olet jo kerran kyllin kauan saanut kitua hänen tähtensä ja tiedät mitä se on."
Juhana herttua nyökkäsi synkkänä.
"Se on totta — se voi olla ansa. Samaa minäkin olen ajatellut tahtomatta lausua ilmi ajatustani. Me ymmärrämme toisemme tässä asiassa, veli."
Hän nousi pystyyn. Hetken aikaa hän käveli edes ja takaisin. Ajatukset näyttivät riehuvan hänen aivoissaan. Väliin hän vilkaisi veljeensä. Hän ei tiennyt, olisiko helppo voittaa tämä puolelleen ja saada hänet yhtymään hänen suunnitelmiinsa. Juhana oli lähinnä oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua eikä ollut sanottu, että toisella oli halua auttaa häntä sen voittamisessa.
Vihdoin hän sanoi tarkasti punniten joka sanan:
"Sinä tunnet samaa kuin minä. Ja monet muutkin. Se on ääretön häpeä! Omituista, ettei kellään ole rohkeutta nousta Eerikiä vastaan. Puuttuu vain toimintakykyinen johtaja. Eerik on varma asemastaan, neuvosto on pelkurimainen — siksi kaikki ovat voimattomia!
"Seuraajista ei kuitenkaan ole puutetta, sanoi Kaarle herttua mietteissään.
"Meidän pitäisi ruveta johtajiksi! Me olemme ainoat mahdolliset.
Oikeastaan se on meidän velvollisuutemmekin. Meidän tulee suojella
Vaasan huoneen kunniaa, varjella häväistykseltä suuren isämme kruunua."