"Voi sitä, joka minuun kajoaa!"
Kuningas vapisi kiihkosta; vielä kerran hän viittasi sotamiehille ja kulki nopeasti vanhuksen ohi linnaa kohti.
Hänen selkänsä takaa, keskeltä kansan murinaa, kohosi kaameana mielenvikaisen varoittava ääni:
"Voi sinua, kuningas Eerik! Voi sinua — kun et halua kuunnella minua!
Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"
Kärsimättömänä kuningas poistui. Hän koetti pakoittautua hymyilemään, mutta taaskin hän puri vain kiihoittuneena alahuultaan.
Vanhus oli väistynyt sotilaitten tieltä kansanjoukkoon. Hän hukkui siihen kuin meren aaltoihin, ja katosi, ikäänkuin hän olisi ollut vain haamu.
Kansa jäi jähmettyneenä pitkäksi aikaa paikoilleen seisomaan ja vain hitaasti ihmiset kääntyivät kotiinsa.
Ei kukaan tuntenut vanhusta, ja kaikki ihmettelivät, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.
Vain jotkut kauempana seisovat olivat nähneet hänen katoavan sivukadulle. Ja vain vastenmielisesti ihmiset alistuivat siihen ajatukseen, ettei hän ollut noussut ilmaan eikä ollut mikään yliluonnollinen olento.
"Se oli onnettomuuden enne. Varmaankin tapahtuu jokin onnettomuus," arvelivat taikauskoiset ihmiset ja erosivat kaameassa mielentilassa toisistaan.