Sama tunnelma painosti edelleen kaikkia. Se tunkeutui aina linnaan saakka, ei edes kuningaskaan voinut siitä kokonaan irtaantua, vaikka hän yrittikin taistella vastaan.
Juhlatunnelma oli hillitty, kansan riemu, sen saattaessa hääkulkuetta, väkinäinen. Kun vanhan tavan mukaan linnan ikkunoista heitettiin kadulle rahaa, syntyi siinä niin kova meteli, että useampia ihmisiä sai surmansa.
Saattue, joka kulki kirkkoon uuden kuningattaren kruunaukseen, oli pikemmin kuin ruumissaatto. Hitaasti ja juhlallisesti se kulki eteenpäin vain torvientoitotuksen ja huilujen äänekästen sävelten rikkoessa hiljaisuuden.
Kaarina Maununtyttärellä oli yllään niin raskas, jalokivin kirjottu puku, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Hän hengitti raskaasti; hänen kasvoillaan karehteli väkinäinen hymy. Muuten kaikki tuntui hänestä kuin unennäöltä; töin tuskin hän saattoi mitään käsittää.
Siten saavuttiin kirkkoon. Kumeana kajahtivat piispan vihkisanat ihmisten korvissa. Kuningas tarttui Kaarina Maununtytärtä käteen taluttaakseen hänet valtiokanslerin eteen, jonka tuli suorittaa kruunaus.
Se oli jännittynyt hetki. Ei ääntäkään kuulunut koko kirkossa.
Valtiokansleri lähestyi alttaria, jonka edessä Kaarina oli polvillaan. Hän ei ollut vielä vanha mies, mutta liikutuksesta hän vapisi kuin vanhus.
Kun hän kohotti kruunua laskeakseen sen Kaarinan päähän, putosi se hänen kädestään ja vieri pitkin lattiaa.
Hirveä sekasorto syntyi.
Kellot alkoivat soida jo aikaisemmin annetun merkin mukaan, urut humisivat ja kanuunat paukkuivat, sillä välin kuin kaksikymmentä kättä kiiruhti nostamaan kruunua.